Tabletti on hyvä pelilaite - jos ei halua pelata mitään muuta kuin juuri kosketusnäyttökontrolleilla parhaimmillaan olevia pelejä, kuten Angry Birds tai tamperelaisen Kyy Gamesin erinomainen korttipeli Cabals (josta lisää tuonnempana). Valtava osa pelityypeistä kärsii aivan liikaa fyysisten peliohjainten puutteesta.
Em. näkemys lienee yleinen, ja viime aikoina on julkistettu jälleen uusia tuotteita umpisurkeista virtuaalikontrolleista pääsemiseksi.
Härskejä PSP-klooneja tekevä kiinalainen JXD on väsännyt monessa mielessä fiksun vekottimen - 7-tuumaisen tabletin integroiduilla peliohjaimilla. S7100 on sisuskaluiltaankin melko kelpo, ARM Cortex A9 -prossu ja riuska Mali 400 -grafiikkapiiri.
Jos vehkeessä olisi vielä (ehkä irroitettava) näppäimistö, tanakampi prosessori, enemmän muistia, tarkempi näyttö, toinen analogiohjain, parempi akku ja Androidin tilalla jokin puhtaampi Linux-käyttöjärjestelmä, olisi laite hyvin lähellä useasti paasaaamaani unelmavekotinta.
Em. juttujen puute selittyy osaltaan 140 dollarin hintaluokalla. 100 taalaa lisää, ja unelmavekottimeni voisi olla hyvinkin realistinen.
Amerikkalainen 60beat puolestaan kaupittelee perinteistä peliohjainta iOS-laitteisiin liitettäväksi. Ja mikä jottei, iPad 2 on hieno laite ja kova pelikone - mitä nyt peliohjaimet puuttuu.
Toisesta suunnasta katsottuna em. peliohjaimella höystetylle iPad 2:lle saisi tehtyä mahtavia pelejä, mutta koska ohjain ei kuulu iPad 2:n vakiovarusteisiin, pelituki jäänee vähäiseksi. Siis sellainen pelituki, jossa ohjain huomioitaisiin pelin ytimen suunnittelussa.
Myönnettäköön, että vuoden 2013 mahdollisuudet kutkuttavat. Tammikuussa Suomeenkin saapuvan Transformer Primen ja huhutun iPad 3:n kaltaisten tuotteiden tehot ovat ällistyttäviä, ja seuraavan sukupolven laitteiden tehot vielä ällistyttävämipiä. Huippulaitteiden tehojen syöksyessä ylöspäin raketin lailla myös hinnaston kakkos- ja kolmostason laitteiden tehot alkavat olla erittäin varteenotettavia.
perjantai 30. joulukuuta 2011
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Avoin ARM-vallankumous antaa odottaa itseään
Nyyh. Maailmassa on aukko. Eikä se nähtävästi ole täyttymässä kovin pian.
Tolkullisia ARM-pohjaisiin järjestelmäsuorittimiin perustuvia miniläppäreitä ei näytä olevan tulossa. Taiwanilaiset isot valmistajat ilmeisesti odottelevat Windows 8:aa kesään 2013 asti, ja amerikkalaiset valmistajat eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostuneet kunnon setistä.
Kunnon setillä tarkoitan sitä, että pelikärjen ympärille funtsittu laite toteutettaisiin avoimen käyttöjärjestelmän ja ekosysteemin ympärille. Miksi? Siksi, että sisältöjen valvonta ei olisi imagostaan pikkutarkkojen pörssiyhtiöiden (Apple, Sony, Microsoft) käsissä.
Näiltä yhtiöiltä ei nimittäin ikinä tulla näkemään merkittäviä irtiottoja nykymuotin mukaisista sisällöistä. Toisin sanoen, väkivaltaa muodollisesti kontrolloidaan ja paheksutaan, mutta sillä toivotaan kuitenkin mässäiltävän eriskummallisen kaksinaismoralismin puitteissa, koska sitä yleisö on tottunut ostamaan ja sillä saavutetaan mukavia osavuosituloksia.
Kaikki muut "aikuiset" sisällöt kielletään järjestelmällisesti. Kyllä, tarkoitan seksiä, erotiikkaa ja pornoa, mutta muutakin. Psykologisesti rajuja teemoja, reippaita poliittisia kannanottoja, vahvoja teesejä maailman ja ihmiskunnan menosta. Ylipäätään suurta osaa siitä, mikä pitää kirjallisuuden relevanttina vuosisadasta toiseen.
Eikä sen seksinkään tarvitsisi tietenkään olla itsetarkoituksellista (kuten väkivalta nykypeleissä tyypillisesti on), vaan se voisi olla yksi - pieni mutta merkittävä - osa oikeasti merkittävää teosta. Aluksi vaikka sitten Wario Waren tyyppisessä mobiilipelissä, jos ja kun isoa tuotantorahoitusta ei olisi heti saatavissa.
Mutta ei. Suuret viihdejätit eivät moista salli omissa walled garden -ekosysteemeissään, ja se sulkee pois vakiintuneet pelistudiot. Windows-pelaamisen puolella markkinat on myös pitkälti paalutettu viihdejättien toimesta, joten pikkujulkaisujen on vaikea löytää yleisöään. Plus että vaatimustaso on korkealla Crysiksien ja Skyrimien myötä, eikä 2000 euron peli-pc ole muutenkaan luonteva alusta vaihtoehtoiselle pikkupelille.
200 euron mobiililaite neitseellisellä ekosysteemillä olisi.
Ehkä toivoa kuitenkin on.
Tekniikka kiitää eteenpäin villiä vauhtia, esim. Asus Transformer Prime Tegra 3 -järjestelmäpiireineen on ilmeisesti kova laite (vaikkei siinä sisäänrakennettuja peliohjaimia olekaan).
Samsungin äskettäin julkistama Exynos 5250 -järjestelmäpiiri vaikuttaa niin ikään naurettavan tehokkaalta - kevyesti riittävän tehokkaalta pätevään miniläppäriin.
Röökiaskin tai Usb-tikun kokoinen tietokone ei ole enää ihme, vaikka niitä ei vielä kaupan hyllyt aivan vielä notkukaan.
Teknologian arkipäiväistyessä ja halventuessa se tulee yhä pienempien, rohkeampien ja riskeihin valmiimpien toimijoiden ulottuville.
Käyttöjärjestelmäpuolella kehitys ei ole valitettavasti yhtä rohkaisevaa, mutta toisaalta se pöytä on jo katettu. Linuxilla homma hoituisi, isommalla tai pienemmällä virittelyllä. Pelipalvelupuolellakin on lupaavan oloista liikehdintää.
Tolkullisia ARM-pohjaisiin järjestelmäsuorittimiin perustuvia miniläppäreitä ei näytä olevan tulossa. Taiwanilaiset isot valmistajat ilmeisesti odottelevat Windows 8:aa kesään 2013 asti, ja amerikkalaiset valmistajat eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostuneet kunnon setistä.
Kunnon setillä tarkoitan sitä, että pelikärjen ympärille funtsittu laite toteutettaisiin avoimen käyttöjärjestelmän ja ekosysteemin ympärille. Miksi? Siksi, että sisältöjen valvonta ei olisi imagostaan pikkutarkkojen pörssiyhtiöiden (Apple, Sony, Microsoft) käsissä.
Näiltä yhtiöiltä ei nimittäin ikinä tulla näkemään merkittäviä irtiottoja nykymuotin mukaisista sisällöistä. Toisin sanoen, väkivaltaa muodollisesti kontrolloidaan ja paheksutaan, mutta sillä toivotaan kuitenkin mässäiltävän eriskummallisen kaksinaismoralismin puitteissa, koska sitä yleisö on tottunut ostamaan ja sillä saavutetaan mukavia osavuosituloksia.
Kaikki muut "aikuiset" sisällöt kielletään järjestelmällisesti. Kyllä, tarkoitan seksiä, erotiikkaa ja pornoa, mutta muutakin. Psykologisesti rajuja teemoja, reippaita poliittisia kannanottoja, vahvoja teesejä maailman ja ihmiskunnan menosta. Ylipäätään suurta osaa siitä, mikä pitää kirjallisuuden relevanttina vuosisadasta toiseen.
Eikä sen seksinkään tarvitsisi tietenkään olla itsetarkoituksellista (kuten väkivalta nykypeleissä tyypillisesti on), vaan se voisi olla yksi - pieni mutta merkittävä - osa oikeasti merkittävää teosta. Aluksi vaikka sitten Wario Waren tyyppisessä mobiilipelissä, jos ja kun isoa tuotantorahoitusta ei olisi heti saatavissa.
Mutta ei. Suuret viihdejätit eivät moista salli omissa walled garden -ekosysteemeissään, ja se sulkee pois vakiintuneet pelistudiot. Windows-pelaamisen puolella markkinat on myös pitkälti paalutettu viihdejättien toimesta, joten pikkujulkaisujen on vaikea löytää yleisöään. Plus että vaatimustaso on korkealla Crysiksien ja Skyrimien myötä, eikä 2000 euron peli-pc ole muutenkaan luonteva alusta vaihtoehtoiselle pikkupelille.
200 euron mobiililaite neitseellisellä ekosysteemillä olisi.
Ehkä toivoa kuitenkin on.
Tekniikka kiitää eteenpäin villiä vauhtia, esim. Asus Transformer Prime Tegra 3 -järjestelmäpiireineen on ilmeisesti kova laite (vaikkei siinä sisäänrakennettuja peliohjaimia olekaan).
Samsungin äskettäin julkistama Exynos 5250 -järjestelmäpiiri vaikuttaa niin ikään naurettavan tehokkaalta - kevyesti riittävän tehokkaalta pätevään miniläppäriin.
Röökiaskin tai Usb-tikun kokoinen tietokone ei ole enää ihme, vaikka niitä ei vielä kaupan hyllyt aivan vielä notkukaan.
Teknologian arkipäiväistyessä ja halventuessa se tulee yhä pienempien, rohkeampien ja riskeihin valmiimpien toimijoiden ulottuville.
Käyttöjärjestelmäpuolella kehitys ei ole valitettavasti yhtä rohkaisevaa, mutta toisaalta se pöytä on jo katettu. Linuxilla homma hoituisi, isommalla tai pienemmällä virittelyllä. Pelipalvelupuolellakin on lupaavan oloista liikehdintää.
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Ensituntumaa iOS-peleihin - ei syytä juhlaan
Viime viikkoina olen työn puolesta tutustunut iOS-peleihin, siis Applen Appstoresta iPhonelle, iPod touchille ja iPadille ostettaviin peleihin.
Tiesin toki aiemminkin summittaisesti mistä on kyse - enimmäkseen peliharrastajan näkökulmasta erittäin yksinkertaisista yhden tempun poneista ja muutamista yksittäisistä isolla rahalla tehdyistä lippulaivajulkaisuista - mutta toistaiseksi muodostunut yleisvaikutelma on silti yllättävän iso pettymys.
Osasin siis odottaa heppoisia pelimekaniikkoja ja sisältöjä, mutta yllätyin monen menestyneenkin pelin heikosta teknisestä ja graafisesta tasosta. Ilmeisesti kehittäjätiimien minimaalinen koko on vaikuttavampi tekijä kuin Appstoren legendaarisen kova kilpailu.
Toinen yllätys oli oikeasti hyvien, täyteläisten ja kokonaiselta tuntuvien pelien vähyys. Monessa pelissä on muutama kokonaisuus tehty hyvin, mutta kokonaan puuttuvat tukielementit haukkaavat elämyksestä ison osan. Tämä tosin selittyy pitkälti naurettavalla hintapolitiikalla; yli 99 jenkkisentin pelit eivät tuppaa menestymään, ja siitäkin kehittäjä saa parhaimmillaan vain 70%, usein kymmeniä prosentteja vähemmän julkaisijan napattua oman osansa.
Aloitin tutustumisprojektin Angry Birdsistä, mistäpä muusta. Mainio peli, ja yksi erittäin harvoista kokonaiselta tuntuvista julkaisuista. Angry Birdsin pelaaminen on yksinkertaista, uudelleenyritys esimerkillisen nopeaa yhdenkin laukauksen epäonnistuttua ja fysiikkamallin varassa tapahtuvien asioiden seuraaminen on aina kiinnostavaa - varsinkin jos kyseessä on jonkinlainen sortumis- tai hajoamistapahtuma, kuten Angry Birdsissä.
Toinen viihdyttävimmästä päästä oleva tapaus on kevytroolipeli Battleheart. Battleheartissa on napattu kourallinen verkkoroolipelien, mm. World of Warcraftin, pelimekaniikkoja ja konsepteja, yksinkertaistettu niitä ja väsätty niiden ympärille sympaattisen näköinen, kaksiulotteinen fantasiapeli.
Peli on periaatteessa ihan kiva, mutta siinä on myös mainitsemiani aukkoja. Isoja. Käyttöliittymä on selvästi ongelmallinen, ja pelihahmojen kuolema onkin lähes aina käyttöliittymän vika. Taistelutantereet ovat jostain käsittämättömästä syystä kaikki identtisiä, sillä niissä ei ole mitään pelimekaanisia elementtejä. Läpipeluu kesti vajaat kymmenen tuntia, joten mittaa seikkailulla on melko sopivasti... Mutta jonkinlaisella roguelike- tms. proseduraalisilla elementeillä peli olisi voinut olla huomattavasti täyteläisempi, uudelleenpelattavampi ja pitkäikäisempi.
Onnistuneista titteleistä mainittakoon vielä uunituore Major Mayhem. Hienosti toteutettua on-rails (tai oikeastaan Operation Wolf) -tyyppistä räiskintää. Pelattavaa tosin riitti vain 2-3 tunniksi, mutta eipä 0,79 sentin peliltä kehtaa paljoa enempää odottaa.
Myös Ravenmark: Scourge of Estellion on hienosti toteutettu ja vaikuttaa lupaavalta, vaikka käyttöliittymä taitaa olla vähän köpö. Yksi suurimpia ihmetyksen aiheitani onkin ollut hyvien strategiapelien puute. Missä on viivasuora hiilikopio Advance Warseista?
Ja sitten pökäleosastoon. Flick home run! löytyy eniten voittoa tahkoavien pelien listalta, varmasti pelin sisältämien ostomahdollisuuksien takia. Pelissä läiskitään baseballia pyyhkäisyeleellä. Pelaaminen sinänsä on ihan ok, jos joku viihtyy yhden eleen ympärille rakennetun pelin parissa. Mutta kaikki peruspelimekaniikan ympärillä onkin hirvittävää sontaa. Peli on ruma, konsepteissa ja yksityiskohdissa ei ole mitään järkeä (miksi "stadionilla" on lauta-aita? miksi eri tavoin syötettyjä palloja havainnollistetaan mm. pukemalla pallo snorkkeliin tai lucha libre -naamioon? jne. näitä riittäisi todella pitkä liuta)
Jetpack Joyride edustaa ilmeisen suosittua pelityyppiä, jossa ei tehdä mitään muuta kuin kosketetaan ruutua tai ollaan koskettamatta. Tokihan tällainenkin peli on periaatteessa taitopeli ja sellaisena eräällä tavalla kiinnostava, ja Jetpack Joyride on eittämättä yksi parhaiten toteutettu julkaisu lajissaan, mutta... Mitä helevettiä? Juu, en kuulu kohderyhmään, moni ei varmaankaan kaipaa parempaa ajanvietettä bussimatkan ajaksi tms.
Hmm, huomaan pökäleosaston haihtuneen mielestäni armollisen hyvin. Toisaalta, mitäpä niistä kirjoittamaan? Mittaa tälläkin tekstillä on jo nelinkertaisesti liikaa, joten palataanpa asiaan myöhemmin.
Tiesin toki aiemminkin summittaisesti mistä on kyse - enimmäkseen peliharrastajan näkökulmasta erittäin yksinkertaisista yhden tempun poneista ja muutamista yksittäisistä isolla rahalla tehdyistä lippulaivajulkaisuista - mutta toistaiseksi muodostunut yleisvaikutelma on silti yllättävän iso pettymys.
Osasin siis odottaa heppoisia pelimekaniikkoja ja sisältöjä, mutta yllätyin monen menestyneenkin pelin heikosta teknisestä ja graafisesta tasosta. Ilmeisesti kehittäjätiimien minimaalinen koko on vaikuttavampi tekijä kuin Appstoren legendaarisen kova kilpailu.
Toinen yllätys oli oikeasti hyvien, täyteläisten ja kokonaiselta tuntuvien pelien vähyys. Monessa pelissä on muutama kokonaisuus tehty hyvin, mutta kokonaan puuttuvat tukielementit haukkaavat elämyksestä ison osan. Tämä tosin selittyy pitkälti naurettavalla hintapolitiikalla; yli 99 jenkkisentin pelit eivät tuppaa menestymään, ja siitäkin kehittäjä saa parhaimmillaan vain 70%, usein kymmeniä prosentteja vähemmän julkaisijan napattua oman osansa.
Aloitin tutustumisprojektin Angry Birdsistä, mistäpä muusta. Mainio peli, ja yksi erittäin harvoista kokonaiselta tuntuvista julkaisuista. Angry Birdsin pelaaminen on yksinkertaista, uudelleenyritys esimerkillisen nopeaa yhdenkin laukauksen epäonnistuttua ja fysiikkamallin varassa tapahtuvien asioiden seuraaminen on aina kiinnostavaa - varsinkin jos kyseessä on jonkinlainen sortumis- tai hajoamistapahtuma, kuten Angry Birdsissä.
Toinen viihdyttävimmästä päästä oleva tapaus on kevytroolipeli Battleheart. Battleheartissa on napattu kourallinen verkkoroolipelien, mm. World of Warcraftin, pelimekaniikkoja ja konsepteja, yksinkertaistettu niitä ja väsätty niiden ympärille sympaattisen näköinen, kaksiulotteinen fantasiapeli.
Peli on periaatteessa ihan kiva, mutta siinä on myös mainitsemiani aukkoja. Isoja. Käyttöliittymä on selvästi ongelmallinen, ja pelihahmojen kuolema onkin lähes aina käyttöliittymän vika. Taistelutantereet ovat jostain käsittämättömästä syystä kaikki identtisiä, sillä niissä ei ole mitään pelimekaanisia elementtejä. Läpipeluu kesti vajaat kymmenen tuntia, joten mittaa seikkailulla on melko sopivasti... Mutta jonkinlaisella roguelike- tms. proseduraalisilla elementeillä peli olisi voinut olla huomattavasti täyteläisempi, uudelleenpelattavampi ja pitkäikäisempi.
Onnistuneista titteleistä mainittakoon vielä uunituore Major Mayhem. Hienosti toteutettua on-rails (tai oikeastaan Operation Wolf) -tyyppistä räiskintää. Pelattavaa tosin riitti vain 2-3 tunniksi, mutta eipä 0,79 sentin peliltä kehtaa paljoa enempää odottaa.
Myös Ravenmark: Scourge of Estellion on hienosti toteutettu ja vaikuttaa lupaavalta, vaikka käyttöliittymä taitaa olla vähän köpö. Yksi suurimpia ihmetyksen aiheitani onkin ollut hyvien strategiapelien puute. Missä on viivasuora hiilikopio Advance Warseista?
Ja sitten pökäleosastoon. Flick home run! löytyy eniten voittoa tahkoavien pelien listalta, varmasti pelin sisältämien ostomahdollisuuksien takia. Pelissä läiskitään baseballia pyyhkäisyeleellä. Pelaaminen sinänsä on ihan ok, jos joku viihtyy yhden eleen ympärille rakennetun pelin parissa. Mutta kaikki peruspelimekaniikan ympärillä onkin hirvittävää sontaa. Peli on ruma, konsepteissa ja yksityiskohdissa ei ole mitään järkeä (miksi "stadionilla" on lauta-aita? miksi eri tavoin syötettyjä palloja havainnollistetaan mm. pukemalla pallo snorkkeliin tai lucha libre -naamioon? jne. näitä riittäisi todella pitkä liuta)
Jetpack Joyride edustaa ilmeisen suosittua pelityyppiä, jossa ei tehdä mitään muuta kuin kosketetaan ruutua tai ollaan koskettamatta. Tokihan tällainenkin peli on periaatteessa taitopeli ja sellaisena eräällä tavalla kiinnostava, ja Jetpack Joyride on eittämättä yksi parhaiten toteutettu julkaisu lajissaan, mutta... Mitä helevettiä? Juu, en kuulu kohderyhmään, moni ei varmaankaan kaipaa parempaa ajanvietettä bussimatkan ajaksi tms.
Hmm, huomaan pökäleosaston haihtuneen mielestäni armollisen hyvin. Toisaalta, mitäpä niistä kirjoittamaan? Mittaa tälläkin tekstillä on jo nelinkertaisesti liikaa, joten palataanpa asiaan myöhemmin.
torstai 3. marraskuuta 2011
Suomen pelialalla tapahtuu - Rovio ja RedLynx
Tamperelaisena olen viime vuodet äimistellyt paikallisen peliskenen valjuutta.
Amerikkalaisen THQ:n suljettua ostamansa Universomon vuonna 2010 ei Tampereella ollut enää yhtään isohkoa pelifirmaa. Pieniä oli kourallinen, ja yhden tai kahden henkilön minipumppuja tusinan verran.
Neljä kertaa pienemmästä Kotkastakin löytyi isompi pelistudio, Nitro Games.
Tänä vuonna, oikeastaan vuoden jälkimmäisellä puoliskolla, asiassa on alkanut tapahtua kelpo muutos.
Yhden tai kahden devaajan tiimejä on syntynyt jatkuvasti lisää, alle kymmenen hengen studiot ovat kasvaneet hitaasti mutta varmasti ja...
... PAM, Rovio avaa Tampereelle 20-25 hengen studion vuoden vaihteessa. Yksi pääsky tai angry bird ei tietysti sinänsä tee kesää, mutta Tampereen peliskenen tilanne keikahtaa silti merkittävästi toiseen asentoon.
Näennäisesti Rovion tulo Tampereelle jotakuinkin tuplaa alan paikallisten työpaikkojen määrän, mutta todellisuudessa asia ei liene aivan niin - Rovio nimittäin rekrytoinee ainakin osan tulevan studion väestään jo toimivista tamperelaisista pelistudioista, todennäköisesti ostamalla pikkutoimijoita kokonaan.
Piristysruiske on silti merkittävä ja kaivattu.
Lähes samaan hengenvetoon saapui uutinen helsinkiläisen RedLynxin päätyneen ranskalaisen Ubisoftin omistukseen. Koska RedLynx on sekä pitkän linjan pelitalo että viime vuosien menestyneimpiä pelifirmoja Suomessa, on kauppasumma ollut arvatenkin kova, ellei peräti huikea.
Siinäpä toinen mainio keikaus kotimaisessa peliskenessä! Elämme jännittäviä aikoja.
Amerikkalaisen THQ:n suljettua ostamansa Universomon vuonna 2010 ei Tampereella ollut enää yhtään isohkoa pelifirmaa. Pieniä oli kourallinen, ja yhden tai kahden henkilön minipumppuja tusinan verran.
Neljä kertaa pienemmästä Kotkastakin löytyi isompi pelistudio, Nitro Games.
Tänä vuonna, oikeastaan vuoden jälkimmäisellä puoliskolla, asiassa on alkanut tapahtua kelpo muutos.
Yhden tai kahden devaajan tiimejä on syntynyt jatkuvasti lisää, alle kymmenen hengen studiot ovat kasvaneet hitaasti mutta varmasti ja...
... PAM, Rovio avaa Tampereelle 20-25 hengen studion vuoden vaihteessa. Yksi pääsky tai angry bird ei tietysti sinänsä tee kesää, mutta Tampereen peliskenen tilanne keikahtaa silti merkittävästi toiseen asentoon.
Näennäisesti Rovion tulo Tampereelle jotakuinkin tuplaa alan paikallisten työpaikkojen määrän, mutta todellisuudessa asia ei liene aivan niin - Rovio nimittäin rekrytoinee ainakin osan tulevan studion väestään jo toimivista tamperelaisista pelistudioista, todennäköisesti ostamalla pikkutoimijoita kokonaan.
Piristysruiske on silti merkittävä ja kaivattu.
Lähes samaan hengenvetoon saapui uutinen helsinkiläisen RedLynxin päätyneen ranskalaisen Ubisoftin omistukseen. Koska RedLynx on sekä pitkän linjan pelitalo että viime vuosien menestyneimpiä pelifirmoja Suomessa, on kauppasumma ollut arvatenkin kova, ellei peräti huikea.
Siinäpä toinen mainio keikaus kotimaisessa peliskenessä! Elämme jännittäviä aikoja.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Linux-pelaaminen - takkuinen tarina, osa II
Edellisen blogimerkintäni jälkeen on tapahtunut seuraavaa:
Ubuntu 11.10 sai kasan päivityksiä, mm. gnome-keyringiin ja Ubuntu One -clientiin. Päivityksen jälkeen Sovellusvalikoimassa Oil Rushin Osta-nappia klikkaamalla peli kysyy Ubuntu Onen tunnuksen ja lähtee asentamaan peliä suoraan.
Tilipalvelu siis toimii, mutta ehkä olisi ollut vielä kivempi, jos käyttäjälle ei olisi näytetty Osta-nappia ollenkaan jo ostetusta tuotteesta (toki tämä edellyttäisi tilin tsekkaamista etukäteen) ja ehkä olisi myös syytä varmistaa dialogilla haluaako käyttäjä varmasti asentaa pelin.
No, pikkuvikoja, pääasia että homma toimii.
Vaikka ei se ihan toiminut.
Radeonin perusajurilla pelin grafiikka oli pahasti persiillään, mm. tekstuurit olivat mustia.
Lähdin siis asentamaan Ubuntun tarjoamaa vaihtoehtoista ajuria, siis fglrx-ajuria. Em. ajureita oli tarjolla kaksi, joista kokeilin ensin uudempaa (päivitetympää, ilmeisesti).
Ajuri asentui hetken aikaa normaalisti, mutta päättyi virheilmoitukseen "lolo, en toimi, tongi logeja jos kiinnostaa" (muotoilu saattoi olla todellisuudessa asiallisempi, mutta ei informatiivisempi).
Seuraavaksi kokeilin toista tarjolla ollutta ajuria. Se asentui, ja pelin grafiikat korjaantuivat.
Seuraavaksi rapsuttelin kalloa äänien kanssa, niitä kun ei pelissä kuulunut. Ubuntun ääniasetuksissa näkyi kaksi äänilaitetta, joista toisesta sain testiäänet kuulumaan. Kytkin toisen (HDMI-äänen) pois päältä.
Olisi voinut luulla, että pelin äänet heräisivät henkiin, kun järjestelmässä on vain yksi ja toimivaksi testattu äänilaite käytössä. Eivät heränneet, ja Oil Rushin äänet ovat edelleenkin minulle täysi mysteeri.
Sivuhuomiona mainittakoon, että peli on myös kipannut muutaman kerran täysin, ilman virheilmoituksia suoraan työpöydälle.
Entä itse peli? Tornipuolustuksen ja reaaliaikastrategian yhdistelmä kuulostaa kiinnostavalta, mutta eipä Oil Rush ainakaan nykyisessä beta-versiossaan kummoinen ole. Innovointi on kohdistunut vähän outoihin asioihin, kuten käyttöliittymään ja puolustustornien sijoitteluun (valinnanvapaus poistettu).
Kampanjaa tai juonipeliä ei ole ilmeisesti nimeksikään, mikä ei sinänsä yllätä beta-statuksen vuoksi.
Sen sijaan liki 15 euron hinta on tämänhetkisestä sisällöstä naurettavasti liikaa. Tällaista betaa tulisi jakaa ilmaiseksi.
Ei voi kuitenkaan väittää, että pelissä ei olisi potentiaalia. Päivityksiä odotellessa (ja vähän toivoessakin).
Ubuntu 11.10 sai kasan päivityksiä, mm. gnome-keyringiin ja Ubuntu One -clientiin. Päivityksen jälkeen Sovellusvalikoimassa Oil Rushin Osta-nappia klikkaamalla peli kysyy Ubuntu Onen tunnuksen ja lähtee asentamaan peliä suoraan.
Tilipalvelu siis toimii, mutta ehkä olisi ollut vielä kivempi, jos käyttäjälle ei olisi näytetty Osta-nappia ollenkaan jo ostetusta tuotteesta (toki tämä edellyttäisi tilin tsekkaamista etukäteen) ja ehkä olisi myös syytä varmistaa dialogilla haluaako käyttäjä varmasti asentaa pelin.
No, pikkuvikoja, pääasia että homma toimii.
Vaikka ei se ihan toiminut.
Radeonin perusajurilla pelin grafiikka oli pahasti persiillään, mm. tekstuurit olivat mustia.
Lähdin siis asentamaan Ubuntun tarjoamaa vaihtoehtoista ajuria, siis fglrx-ajuria. Em. ajureita oli tarjolla kaksi, joista kokeilin ensin uudempaa (päivitetympää, ilmeisesti).
Ajuri asentui hetken aikaa normaalisti, mutta päättyi virheilmoitukseen "lolo, en toimi, tongi logeja jos kiinnostaa" (muotoilu saattoi olla todellisuudessa asiallisempi, mutta ei informatiivisempi).
Seuraavaksi kokeilin toista tarjolla ollutta ajuria. Se asentui, ja pelin grafiikat korjaantuivat.
Seuraavaksi rapsuttelin kalloa äänien kanssa, niitä kun ei pelissä kuulunut. Ubuntun ääniasetuksissa näkyi kaksi äänilaitetta, joista toisesta sain testiäänet kuulumaan. Kytkin toisen (HDMI-äänen) pois päältä.
Olisi voinut luulla, että pelin äänet heräisivät henkiin, kun järjestelmässä on vain yksi ja toimivaksi testattu äänilaite käytössä. Eivät heränneet, ja Oil Rushin äänet ovat edelleenkin minulle täysi mysteeri.
Sivuhuomiona mainittakoon, että peli on myös kipannut muutaman kerran täysin, ilman virheilmoituksia suoraan työpöydälle.
Entä itse peli? Tornipuolustuksen ja reaaliaikastrategian yhdistelmä kuulostaa kiinnostavalta, mutta eipä Oil Rush ainakaan nykyisessä beta-versiossaan kummoinen ole. Innovointi on kohdistunut vähän outoihin asioihin, kuten käyttöliittymään ja puolustustornien sijoitteluun (valinnanvapaus poistettu).
Kampanjaa tai juonipeliä ei ole ilmeisesti nimeksikään, mikä ei sinänsä yllätä beta-statuksen vuoksi.
Sen sijaan liki 15 euron hinta on tämänhetkisestä sisällöstä naurettavasti liikaa. Tällaista betaa tulisi jakaa ilmaiseksi.
Ei voi kuitenkaan väittää, että pelissä ei olisi potentiaalia. Päivityksiä odotellessa (ja vähän toivoessakin).
lauantai 22. lokakuuta 2011
Linux-pelaaminen - takkuinen tarina, osa I
Aiemmissa blogiteksteissäni olen enemmän tai vähemmän hehkuttanut Linuxin hyveitä, niin mobiilissa kuin pönttö-pc:ssäkin. Ihan kovaksi pelialustaksikin siitä tiemmä olisi.
Uuden ja kauniin Ubuntun 11.10:n päädyttyä julkiseen jakeluun päätin tarkastaa tilanteen. Mikäpä sopisi siihen paremmin kuin venäläisten väsäämän Unigine-pelimoottorin näytepeli Oil Rush, se kun on nykyään betatestiversion sisältävässä ennakkotilauksessa Ubuntun omassa Sovellusvalikoimassa (joka on sovelluksien ja pelien jakelu- ja asennuspalvelu; ikäänkuin verkkokauppa, mutta suurin osa tarjolla olevista ohjelmistoista ja peleistä on ilmaisia).
Ovelana kettuna lähdin kokeiluun Asus Eee pc X101 -miniläppärilläni. Arvelin, ettei teknologiapainotteinen peli nimittäin toimisi Intelin halpisnäytönohjainpiirillä lainkaan. Halusin nähdä, varoittaako Ubuntun verkkopalvelu millään tavalla, jos käyttäjä on ostamassa tuotetta, joka ei tule käyttäjän koneella toimimaan. Ei varoita.
Pelin hinta on muuten lievästi suolainen; 14,45 euroa ennakkotilauksena, tornipuolustuspelistä. Steamista, Playstation Networkista, Xbox Live Marketplacesta ja etenkin AppStoresta saa kilpailevia ja ties vaikka viihdyttävämpiä tuotteita huomattavasti edullisemmin.
Naurahdettuani ontuvalle kauppapalvelulle ja hurjalle hinnalle päivitin myös vanhemman pöytäkoneeni tuoreeseen Ubuntuun. "Nyt sitten vaan asennan Oil Rushin tähän ja pistän kokeillen..." Väärin.
En ole tähän päivään mennessä löytänyt ohjetta Ubuntun verkkopalvelusta ostetun Oil Rushin asentamisesta eri koneelle kuin millä sen on alun perin ostanut. Unicorpin omasta verkkokaupasta ostettuna se olisi onnistunut ilmeisesti Unicorpin palvelun kautta.
Kokonaan toinen juttu on se, ettei asiakkaan pitäisi todellakaan joutua etsimään em. ohjetta. Se pitäisi läpsäistä asiakkaan ruutuun heti viimeistään silloin kun sitä tarvitaan.
On täysin mahdollista, ja oletan, että homman saa hoidettua Ubuntun verkkopalvelun kautta tilausvahvistuksen ostostunnuksella, kun vaan menee ostamaan peliä ns. uudestaan. Vaan eipä ole verkkopalvelu eikä varsinkaan tiliasioita ilmeisesti hoitava Ubuntu One -palvelu toiminut 11.10:n julkaisun jälkeen, ainakaan minulla. Yhdessäkään kolmesta koneesta, joilla olen peliä yrittänyt kokeilla.
Tai itse asiassa Ubuntu One lähti päivitysten jälkeen toimimaan, mutta Oil Rushin "ostaminen" Sovellusvalikoimasta ei toimi ollenkaan. Eipä tarvitse vilkuilla sieltäkään, josko peliclientin ilmaislataaminen onnistuisi sieltä.
Koska Oil Rushista on myös Windows-versio, voisin Ubuntun korjaantumista odotellessa kokeilla peliä Windows Vistassa. Mutta en todellakaan halua edes vilkaista siihen suuntaan, kun yhdenkin alustan sisällä palveluissa on naurettavan lapsellisia ongelmia.
Tältä pohjalta ei ole ihme, ettei Linuxia tunneta laajalti pelialustana. Toisaalta se lienee myös ongelmien syy; palvelut ovat huonoja ja tasokkaita tuotteita ei ole, kun raha ei liiku. Raha ei liiku, kun palvelut ovat huonoja ja tasokkaita tuotteita ei ole.
Oil Rushin ja muiden kaupallisten Linux(kin) pelien edelläkävijöiden myötä ei voi kuin toivoa, että tilanne korjaantuu pikkuhiljaa. Tulen seuraamaan tilannetta, koska olen kiinnostunut itse ilmiöstä, mutta en tietenkään suosittelisi kaveria kokeilemaan. Eihän tällaista voi kenellekään suositella.
Uuden ja kauniin Ubuntun 11.10:n päädyttyä julkiseen jakeluun päätin tarkastaa tilanteen. Mikäpä sopisi siihen paremmin kuin venäläisten väsäämän Unigine-pelimoottorin näytepeli Oil Rush, se kun on nykyään betatestiversion sisältävässä ennakkotilauksessa Ubuntun omassa Sovellusvalikoimassa (joka on sovelluksien ja pelien jakelu- ja asennuspalvelu; ikäänkuin verkkokauppa, mutta suurin osa tarjolla olevista ohjelmistoista ja peleistä on ilmaisia).
Ovelana kettuna lähdin kokeiluun Asus Eee pc X101 -miniläppärilläni. Arvelin, ettei teknologiapainotteinen peli nimittäin toimisi Intelin halpisnäytönohjainpiirillä lainkaan. Halusin nähdä, varoittaako Ubuntun verkkopalvelu millään tavalla, jos käyttäjä on ostamassa tuotetta, joka ei tule käyttäjän koneella toimimaan. Ei varoita.
Pelin hinta on muuten lievästi suolainen; 14,45 euroa ennakkotilauksena, tornipuolustuspelistä. Steamista, Playstation Networkista, Xbox Live Marketplacesta ja etenkin AppStoresta saa kilpailevia ja ties vaikka viihdyttävämpiä tuotteita huomattavasti edullisemmin.
Naurahdettuani ontuvalle kauppapalvelulle ja hurjalle hinnalle päivitin myös vanhemman pöytäkoneeni tuoreeseen Ubuntuun. "Nyt sitten vaan asennan Oil Rushin tähän ja pistän kokeillen..." Väärin.
En ole tähän päivään mennessä löytänyt ohjetta Ubuntun verkkopalvelusta ostetun Oil Rushin asentamisesta eri koneelle kuin millä sen on alun perin ostanut. Unicorpin omasta verkkokaupasta ostettuna se olisi onnistunut ilmeisesti Unicorpin palvelun kautta.
Kokonaan toinen juttu on se, ettei asiakkaan pitäisi todellakaan joutua etsimään em. ohjetta. Se pitäisi läpsäistä asiakkaan ruutuun heti viimeistään silloin kun sitä tarvitaan.
On täysin mahdollista, ja oletan, että homman saa hoidettua Ubuntun verkkopalvelun kautta tilausvahvistuksen ostostunnuksella, kun vaan menee ostamaan peliä ns. uudestaan. Vaan eipä ole verkkopalvelu eikä varsinkaan tiliasioita ilmeisesti hoitava Ubuntu One -palvelu toiminut 11.10:n julkaisun jälkeen, ainakaan minulla. Yhdessäkään kolmesta koneesta, joilla olen peliä yrittänyt kokeilla.
Tai itse asiassa Ubuntu One lähti päivitysten jälkeen toimimaan, mutta Oil Rushin "ostaminen" Sovellusvalikoimasta ei toimi ollenkaan. Eipä tarvitse vilkuilla sieltäkään, josko peliclientin ilmaislataaminen onnistuisi sieltä.
Koska Oil Rushista on myös Windows-versio, voisin Ubuntun korjaantumista odotellessa kokeilla peliä Windows Vistassa. Mutta en todellakaan halua edes vilkaista siihen suuntaan, kun yhdenkin alustan sisällä palveluissa on naurettavan lapsellisia ongelmia.
Tältä pohjalta ei ole ihme, ettei Linuxia tunneta laajalti pelialustana. Toisaalta se lienee myös ongelmien syy; palvelut ovat huonoja ja tasokkaita tuotteita ei ole, kun raha ei liiku. Raha ei liiku, kun palvelut ovat huonoja ja tasokkaita tuotteita ei ole.
Oil Rushin ja muiden kaupallisten Linux(kin) pelien edelläkävijöiden myötä ei voi kuin toivoa, että tilanne korjaantuu pikkuhiljaa. Tulen seuraamaan tilannetta, koska olen kiinnostunut itse ilmiöstä, mutta en tietenkään suosittelisi kaveria kokeilemaan. Eihän tällaista voi kenellekään suositella.
maanantai 17. lokakuuta 2011
SoMe Pitching - äänestä ideakilpailussa!
Edellisessä blogitekstissäni mehustelemani ARM-peliminiläppäri (-tablettihybridi) on paitsi paras idea ikinä, myös osallistumiseni SoMe Pitching -ideakilpailuun. Pyydän siis kaikkia
A) äänestämään ideaa äänestyssivuilla, "joukkueen" nimi on Team Groundpoint
ja
B) rohkaisemaan jokaista kaveriaan äänestämään ideaani myös!
Yleisön äänillä on todellista merkitystä, ja rekisteröityneet äänestäjät osallistuvat palkintojen arvontaan.
En voinut käyttää kummoisesti aikaa itse kilpailuvideon säätämiseen, enkä totisesti ole syntynyt myyntimieheksi. Tämä näkyy ja kuuluu videossa, suosittelenkin tukemaan valaistumista itse idean verrattomuudesta em. blogitekstin kautta.
Äänestyksen voi hoitaa myös Facebookissa.
Kannattaa toki tutustua muidenkin kilpailijoiden ideoihin, siellä lienee muutakin stimuloivaa materiaalia.
A) äänestämään ideaa äänestyssivuilla, "joukkueen" nimi on Team Groundpoint
ja
B) rohkaisemaan jokaista kaveriaan äänestämään ideaani myös!
Yleisön äänillä on todellista merkitystä, ja rekisteröityneet äänestäjät osallistuvat palkintojen arvontaan.
En voinut käyttää kummoisesti aikaa itse kilpailuvideon säätämiseen, enkä totisesti ole syntynyt myyntimieheksi. Tämä näkyy ja kuuluu videossa, suosittelenkin tukemaan valaistumista itse idean verrattomuudesta em. blogitekstin kautta.
Äänestyksen voi hoitaa myös Facebookissa.
Kannattaa toki tutustua muidenkin kilpailijoiden ideoihin, siellä lienee muutakin stimuloivaa materiaalia.
tiistai 11. lokakuuta 2011
Pelikelpoinen ARM-miniläppäri - unelmavehje
Jokainen moniytimisten ARM-prosessorien huikeaa kehitystä seurannut on varmasti ihmetellyt, missä kunnolliset ARM-pohjaiset miniläppärit viipyvät. Niin ihmettelen minäkin, ja odotellessani olen ehtinyt visioimaan lähitulevaisuuden unelmalaitteeni jo moneen kertaan.
Formfactor olisi 10-tuumainen miniläppäri.
Prosessoriksi jokin 2-4 -ytiminen ARM system-on-chip (SoC), kuten Qualcommin Snapdragon S4-sarjalainen, Texas Instrumentsin OMAP 4 -sarjalainen, nVidian Tegra3, tai vastaava. Todennäköisesti jokin PowerVR:n Series5XT SGXMP -grafiikkaytimiä sisältävä malli olisi paras, nVidian nihkeän ajuripolitiikan vuoksi.
Ei missään nimessä mitään Intelin Atomia, sillä ne imevät reippaasti virtaa, vaativat tuulettimen jäähdytykseen ja eivät ole niin hirmuisen tehokkaitakaan.
Muistiksi pari gigaa 1333 MHz DDR3:a, tai mitä tuollaiset SoCit nyt kaverikseen haluavatkaan. Nopsaa graffamuistia 256 megaa mukaan, jos onnistuu. Muistiväylä niin leveäksi, että piisaa.
Tallennustilaksi riittäisi 8-12 gigaa SSD:tä, sillä käyttäjän data säilöttäisiin SDHC-korteille (joille olisi pari paikkaa) ja pilvipalveluihin.
Näytöksi 1366 x 768 -multitouch-kosketusnäyttö, ja näyttö kierrettävissä tablettiasentoon kuten Dellin XT-laitteissa, Fujitsun Lifebookeissa, HP:n EliteBookeissa ja mitä näitä nyt on. Tai voisi se näppis olla slider-tyyppisestikin.
Näytön laidoille täydet pelikonsoliohjaimet, eli sama setti kuin PS Vitassa: neljä nappia, ristiohjain ja kaksi analogista padiohjainta. Etusormille liipaisimet/hartianapit. Niitä riittäisi yksi per sormi, eikä mitään analogipelleilyä vain puhtaat kaksiasentoiset napit.
Muuten perusjutut: wifi, bluetooth, mini-HDMI out, USB, nettikamera.
Valinnaisiksi lisävarusteiksi tarjottaisiin DVB-T2 -digitelkkariviritin, 3G-modeemi ja GPS, ja näille lisävarusteille varattaisiin valmiit asennuskolot/tilat laitteen runkoon. (paitsi jos valittu SoC olisi Snapdragon S4, jossa digi-tv -viritintä lukuunottamatta on em. lisävarusteet mukana, epäilemättä erittäin kilpailukykyiseen hintaan)
Käyttöjärjestelmäksi jokin Linux, vaikka peruskäyttöön loistavasti sopiva ja mukavasti kypsynyt Ubuntu. Ei Windowsia, koska se on kallis ja ehkä vielä Windows 8:ssakin raskaan puoleinen.
Ubuntulle saa myös mukavasti ja helposti hirmuisen läjän ilmaisia ohjelmia, toimisto-ohjelmistopakettia myöten (LibreOffice).
Androidiin ei kannattaisi koskea, sillä hitostako sitä tietää, mitä Google keksisi. Aitoja Linuxeja ei omista tai pompota kukaan.
Nokkelimmat ovatkin jo huomanneet, että tällainen laitehan olisi täydellinen miniläppäri, mobiilipelikonsoli ja ainakin välttävä tabletti.
Kotikäytössä vehje tietysti kytkettäisiin työhuoneessa monitoriin, täysikokoiseen näppäimistöön ja hiireen, jolloin laite kävisi passelisti työkoneesta.
Olohuoneen puolella laite törkättäisiin HDMI:llä televisioon ja peliohjaimina käytettäisiin langattomia peliohjaimia kuin Playstation 3:lla tai Xbox 360:lla ikään. Hups, laite kävisi myös kotikonsolista.
Softan puolella mukaan nakerreltaisiin Steamin kaltainen palvelu, josta voisi ladata kaikki pelit, ja vaikka musiikkia, tv-sarjoja, leffoja ja kirjoja myös. Oho, silloinhan laite kävisi myös HTPC:stä ja vähän eReaderistakin.
Pelinkehittäjille palvelu tarjoaisi valmiin tuen paitsi kertaostojen laskutukseen, myös free-to-play-/mikromaksu -ansaintamallin tuen, unohtamatta kuukausimaksuja.
Palvelun ylläpitäjäkin olisi niin fiksu, että tajuaisi tapahtumien määrän olevan huikea, joten 10% osuus maksuista riittäisi hyviin tuloihin.
Loppusilauksesta kävisi lokalisaatiotoiminnot, joiden avulla pelit saisi tehokkaasti ainakin tekstitettyä kaikille halutuille kielille. Näin markkina-alue avartuisi niin haluttaessa lähelle oikeasti globaalia.
Siinähän vallan herkistyisi, kun laite ottaisi tuulta purjeisiin kehittyvien alueiden talouksissa, ja muutaman vuoden kuluttua länsimaissakin päästäisiin ihmettelemään afrikkalaisia, eteläamerikkalaisia ja vaikka intialaisia tuotantoja. Ties vaikka kulttuurien välinen sisältökauppa tasaisi kauppataseita ja edesauttaisi kansojenvälistä dialogia. Aika happoisia visioita!
Linux ei ole kuuluisa pelialusta, mutta sehän saattaa johtua vain sopivien laitteiden ja jakelupalvelujen puutteesta (jotka juuri speksasinkin). Pelimoottoreita, middlewarea ja työkalujahan on vaikka muille jakaa, suurin osa vielä ilmaisia. Kovatasoisia kaupallisia tuotteitakin on, kuten venäläisten väsäämä Unigine.
Pelinkehitys voisi olla em. kuviolla aika mukavaakin, sillä laitteelle voisi tehdä kaiken tyyppisiä pelejä; tablettipelejä, käsikonsolipelejä, kotikonsolipelejä, tietokonepelejä. Kohderauta olisi tarkalleen tiedossa, ja myös kehitys- ja testausrautana voitasiin käyttää prikulleen samoja laitteita.
Raudan elinkaari voisi olla 3-5 vuotta, jonka jälkeen speksiä uudistettaisiin, mahdollisuuksien mukaan taaksepäin yhteensopivuus säilyttäen.
Laitteen pitäisi myös olla törkeän halpa, sillä kalliilla Atomilla ja Windowsilla siunattuja miniläppäreitäkin saa jo 199 eurolla. ARM SoCit ovat merkittävästi (=kymppejä) halvempia kuin Atomit, ja Linux ei maksaisi mitään (=lisää kymppejä).
Epäonnistuneestikin tuotettuna unelmalaitteen hinnan pitäisi jäädä (pitkälle) alle parin sadan. ARM-läppäreitähän jo siis saa edullisesti, kuten Genesin Efika-laitteet alkaen 189 EUR (ja paikallisessa Gigantissa näin wanhan Toshiban AC-100 Tegra2 -Android-miniläppärin 149 eurolla).
Huh, kun alkaa taas oikein sapettaa! Miksei tällaisia laitteita notku kauppojen hyllyllä? Ainoa lohtu on, että vastaavia saattaa olla tulossa ensi vuoden aikana. Ainakin vekottimien trendejä syynäämällä on selvää, että samansuuntaisia ajatuksia on ilmassa, ja moni firma hapuilee oikeaan suuntaan.
edit: pakko lisätä vielä pari linkkiä lisätodisteeksi. Googletan joka päivä "arm netbook" viimeisen 24 tunnin ajalta, ja tämänkaltaisia osumia tulee pikkuhiljaa enemmän ja enemmän: 57 dollarin ARM-netbook ja 78 dollarin ARM-netbook.
Halpoja, surkeita kiinalaisritsoja, mutta eipä ole hintakaan paha. Tässä kirjoituksessa kuvaamani high-end -laite olisi siis erittäin todennäköisesti myytävissä alle 200 eurolla.
Rykäisen lopuksi pienen linkkikoosteen asian tiimoilta:
Wii U controller with screen
Acer believes in netbooks
Acer believes ultrabooks and tablets will be a passing fad
Quad core SoCs will be a huge success
LG Optimus Note Slider
Atari Arcade game controller for iPad
Nintendo 3DSjoystick add-on
KT Spider conceptdevice
Razer Switchblade gaming netbook concept
Raspberry Pi, the 25 USD computer. ARM processor, runs Quake III in 1080p
Asus X101 netbook for 169 EUR / 199 USD (Meego+Atom)
PS Vita, Sony’s handheld console, launches Q4 2011
Gamestop’s gaming tablet with game controllers
Qualcomm envisions mobile devices to replace consoles (Snapdragon S3 ja S4)
Microsoft’s patent for a modular smartphone
The first Tegra3 tablet, from the Chinese manufacturer ZTE
India’s 35 USD tablet
Formfactor olisi 10-tuumainen miniläppäri.
Prosessoriksi jokin 2-4 -ytiminen ARM system-on-chip (SoC), kuten Qualcommin Snapdragon S4-sarjalainen, Texas Instrumentsin OMAP 4 -sarjalainen, nVidian Tegra3, tai vastaava. Todennäköisesti jokin PowerVR:n Series5XT SGXMP -grafiikkaytimiä sisältävä malli olisi paras, nVidian nihkeän ajuripolitiikan vuoksi.
Ei missään nimessä mitään Intelin Atomia, sillä ne imevät reippaasti virtaa, vaativat tuulettimen jäähdytykseen ja eivät ole niin hirmuisen tehokkaitakaan.
Muistiksi pari gigaa 1333 MHz DDR3:a, tai mitä tuollaiset SoCit nyt kaverikseen haluavatkaan. Nopsaa graffamuistia 256 megaa mukaan, jos onnistuu. Muistiväylä niin leveäksi, että piisaa.
Tallennustilaksi riittäisi 8-12 gigaa SSD:tä, sillä käyttäjän data säilöttäisiin SDHC-korteille (joille olisi pari paikkaa) ja pilvipalveluihin.
Näytöksi 1366 x 768 -multitouch-kosketusnäyttö, ja näyttö kierrettävissä tablettiasentoon kuten Dellin XT-laitteissa, Fujitsun Lifebookeissa, HP:n EliteBookeissa ja mitä näitä nyt on. Tai voisi se näppis olla slider-tyyppisestikin.
Näytön laidoille täydet pelikonsoliohjaimet, eli sama setti kuin PS Vitassa: neljä nappia, ristiohjain ja kaksi analogista padiohjainta. Etusormille liipaisimet/hartianapit. Niitä riittäisi yksi per sormi, eikä mitään analogipelleilyä vain puhtaat kaksiasentoiset napit.
Muuten perusjutut: wifi, bluetooth, mini-HDMI out, USB, nettikamera.
Valinnaisiksi lisävarusteiksi tarjottaisiin DVB-T2 -digitelkkariviritin, 3G-modeemi ja GPS, ja näille lisävarusteille varattaisiin valmiit asennuskolot/tilat laitteen runkoon. (paitsi jos valittu SoC olisi Snapdragon S4, jossa digi-tv -viritintä lukuunottamatta on em. lisävarusteet mukana, epäilemättä erittäin kilpailukykyiseen hintaan)
Käyttöjärjestelmäksi jokin Linux, vaikka peruskäyttöön loistavasti sopiva ja mukavasti kypsynyt Ubuntu. Ei Windowsia, koska se on kallis ja ehkä vielä Windows 8:ssakin raskaan puoleinen.
Ubuntulle saa myös mukavasti ja helposti hirmuisen läjän ilmaisia ohjelmia, toimisto-ohjelmistopakettia myöten (LibreOffice).
Androidiin ei kannattaisi koskea, sillä hitostako sitä tietää, mitä Google keksisi. Aitoja Linuxeja ei omista tai pompota kukaan.
Nokkelimmat ovatkin jo huomanneet, että tällainen laitehan olisi täydellinen miniläppäri, mobiilipelikonsoli ja ainakin välttävä tabletti.
Kotikäytössä vehje tietysti kytkettäisiin työhuoneessa monitoriin, täysikokoiseen näppäimistöön ja hiireen, jolloin laite kävisi passelisti työkoneesta.
Olohuoneen puolella laite törkättäisiin HDMI:llä televisioon ja peliohjaimina käytettäisiin langattomia peliohjaimia kuin Playstation 3:lla tai Xbox 360:lla ikään. Hups, laite kävisi myös kotikonsolista.
Softan puolella mukaan nakerreltaisiin Steamin kaltainen palvelu, josta voisi ladata kaikki pelit, ja vaikka musiikkia, tv-sarjoja, leffoja ja kirjoja myös. Oho, silloinhan laite kävisi myös HTPC:stä ja vähän eReaderistakin.
Pelinkehittäjille palvelu tarjoaisi valmiin tuen paitsi kertaostojen laskutukseen, myös free-to-play-/mikromaksu -ansaintamallin tuen, unohtamatta kuukausimaksuja.
Palvelun ylläpitäjäkin olisi niin fiksu, että tajuaisi tapahtumien määrän olevan huikea, joten 10% osuus maksuista riittäisi hyviin tuloihin.
Loppusilauksesta kävisi lokalisaatiotoiminnot, joiden avulla pelit saisi tehokkaasti ainakin tekstitettyä kaikille halutuille kielille. Näin markkina-alue avartuisi niin haluttaessa lähelle oikeasti globaalia.
Siinähän vallan herkistyisi, kun laite ottaisi tuulta purjeisiin kehittyvien alueiden talouksissa, ja muutaman vuoden kuluttua länsimaissakin päästäisiin ihmettelemään afrikkalaisia, eteläamerikkalaisia ja vaikka intialaisia tuotantoja. Ties vaikka kulttuurien välinen sisältökauppa tasaisi kauppataseita ja edesauttaisi kansojenvälistä dialogia. Aika happoisia visioita!
Linux ei ole kuuluisa pelialusta, mutta sehän saattaa johtua vain sopivien laitteiden ja jakelupalvelujen puutteesta (jotka juuri speksasinkin). Pelimoottoreita, middlewarea ja työkalujahan on vaikka muille jakaa, suurin osa vielä ilmaisia. Kovatasoisia kaupallisia tuotteitakin on, kuten venäläisten väsäämä Unigine.
Pelinkehitys voisi olla em. kuviolla aika mukavaakin, sillä laitteelle voisi tehdä kaiken tyyppisiä pelejä; tablettipelejä, käsikonsolipelejä, kotikonsolipelejä, tietokonepelejä. Kohderauta olisi tarkalleen tiedossa, ja myös kehitys- ja testausrautana voitasiin käyttää prikulleen samoja laitteita.
Raudan elinkaari voisi olla 3-5 vuotta, jonka jälkeen speksiä uudistettaisiin, mahdollisuuksien mukaan taaksepäin yhteensopivuus säilyttäen.
Laitteen pitäisi myös olla törkeän halpa, sillä kalliilla Atomilla ja Windowsilla siunattuja miniläppäreitäkin saa jo 199 eurolla. ARM SoCit ovat merkittävästi (=kymppejä) halvempia kuin Atomit, ja Linux ei maksaisi mitään (=lisää kymppejä).
Epäonnistuneestikin tuotettuna unelmalaitteen hinnan pitäisi jäädä (pitkälle) alle parin sadan. ARM-läppäreitähän jo siis saa edullisesti, kuten Genesin Efika-laitteet alkaen 189 EUR (ja paikallisessa Gigantissa näin wanhan Toshiban AC-100 Tegra2 -Android-miniläppärin 149 eurolla).
Huh, kun alkaa taas oikein sapettaa! Miksei tällaisia laitteita notku kauppojen hyllyllä? Ainoa lohtu on, että vastaavia saattaa olla tulossa ensi vuoden aikana. Ainakin vekottimien trendejä syynäämällä on selvää, että samansuuntaisia ajatuksia on ilmassa, ja moni firma hapuilee oikeaan suuntaan.
edit: pakko lisätä vielä pari linkkiä lisätodisteeksi. Googletan joka päivä "arm netbook" viimeisen 24 tunnin ajalta, ja tämänkaltaisia osumia tulee pikkuhiljaa enemmän ja enemmän: 57 dollarin ARM-netbook ja 78 dollarin ARM-netbook.
Halpoja, surkeita kiinalaisritsoja, mutta eipä ole hintakaan paha. Tässä kirjoituksessa kuvaamani high-end -laite olisi siis erittäin todennäköisesti myytävissä alle 200 eurolla.
Rykäisen lopuksi pienen linkkikoosteen asian tiimoilta:
Wii U controller with screen
Acer believes in netbooks
Acer believes ultrabooks and tablets will be a passing fad
Quad core SoCs will be a huge success
LG Optimus Note Slider
Atari Arcade game controller for iPad
Nintendo 3DSjoystick add-on
KT Spider conceptdevice
Razer Switchblade gaming netbook concept
Raspberry Pi, the 25 USD computer. ARM processor, runs Quake III in 1080p
Asus X101 netbook for 169 EUR / 199 USD (Meego+Atom)
PS Vita, Sony’s handheld console, launches Q4 2011
Gamestop’s gaming tablet with game controllers
Qualcomm envisions mobile devices to replace consoles (Snapdragon S3 ja S4)
Microsoft’s patent for a modular smartphone
The first Tegra3 tablet, from the Chinese manufacturer ZTE
India’s 35 USD tablet
perjantai 7. lokakuuta 2011
Digijakelun kääntöpuoli, osa II - Kuolema korteille
Juuri päästyäni voivottelemasta Playstation Networkin hakkerointia yleisellä tasolla ja nykykonsoleiden verkkovirittyneisyyttä edellisessä blogitekstissäni, iski ilmeisesti digijakelun kääntöpuoli nassuun vielä konkreettisemmin.
Aamulla sain ilmoituksen pankiltani: "Saamiemme tietojen mukaan yllämainitun korttinne tiedot ovat saattaneet joutua vääriin käsiin. Olemme tilanneet teille uuden nykyistä vastaavan kortin uudella kortinnumerolla ja tunnusluvulla."
Kokeilin sitten ostaa niin ikään aiemmin mainitsemani Road of Devastation -lisäsisältöpaketin Dead Nation -zombiräiskintään. Ei onnistunut, ei.
Nyt kismittää jo jonkin verran. Vuosia samalla, erittäin helposti muistettavalla pin-koodilla siunattu korttini on siis historiaa.
Joudun siis ainakin vaihtamaan maksukorttini tiedot kaikkiin käyttämiini pelien digijakelupalveluihin ja verkkokauppoihin, sekä opiskelemaan uuden pin-koodin (jonka jo sainkin, ja se ei ole poikkeuksellisen helppo muistaa).
Oletan koko ikävyyden johtuvan Sonyn Playstation Networkin hakkerointitapauksesta. Toki pankkini on teoriassa voinut saada vihiä oletetusta väärinkäytöstä muualtakin.
Kieltämättä olen viime aikoina tehnyt maksukortillani muutaman itselleni suhteellisen epätavallisen oston, nimittäin miniläppäritilauksen Saksan Amazonista ja Running with rifles -tilauksen BMT Micro-palvelun kautta.
En kuitenkaan usko, että syy löytyy näistä.
Perskuta!
Aamulla sain ilmoituksen pankiltani: "Saamiemme tietojen mukaan yllämainitun korttinne tiedot ovat saattaneet joutua vääriin käsiin. Olemme tilanneet teille uuden nykyistä vastaavan kortin uudella kortinnumerolla ja tunnusluvulla."
Kokeilin sitten ostaa niin ikään aiemmin mainitsemani Road of Devastation -lisäsisältöpaketin Dead Nation -zombiräiskintään. Ei onnistunut, ei.
Nyt kismittää jo jonkin verran. Vuosia samalla, erittäin helposti muistettavalla pin-koodilla siunattu korttini on siis historiaa.
Joudun siis ainakin vaihtamaan maksukorttini tiedot kaikkiin käyttämiini pelien digijakelupalveluihin ja verkkokauppoihin, sekä opiskelemaan uuden pin-koodin (jonka jo sainkin, ja se ei ole poikkeuksellisen helppo muistaa).
Oletan koko ikävyyden johtuvan Sonyn Playstation Networkin hakkerointitapauksesta. Toki pankkini on teoriassa voinut saada vihiä oletetusta väärinkäytöstä muualtakin.
Kieltämättä olen viime aikoina tehnyt maksukortillani muutaman itselleni suhteellisen epätavallisen oston, nimittäin miniläppäritilauksen Saksan Amazonista ja Running with rifles -tilauksen BMT Micro-palvelun kautta.
En kuitenkaan usko, että syy löytyy näistä.
Perskuta!
tiistai 4. lokakuuta 2011
Digijakelun kääntöpuoli
Kannatan pelien digitaalista jakelua. Mielestäni pelien prässääminen muovilevyille, pakkaaminen laatikoihin ja rahtaaminen ympäri maapalloa on yksinkertaisesti tarpeetonta luonnonvarojen haaskausta. Pelaamisessa on kyse viihteestä ja elämyksistä, ja ne voidaan jaella koteihin nykyään verkkoa pitkin.
Tulin viikonlopun aikana pelanneeksi - pitkästä aikaa - Playstation 3:lla. Paukutin loppuun suomalaisen Housemarquen Dead Nation -zombiräiskinnän. Intouduin jälleen sen pariin huomattuani, että peliin on julkaistu Road of Devastation -lisäsisältöpaketti.
Digijakelun ja ehkä osittain sen varjolla konsoleihin hiipineen ohjelmistopäivitysrumban todellisuus oli kuitenkin lannistaa pelurin ennen ensimmäisen laukauksen ampumista.
En ollut pelannut konsolillani muutamaan kuukauteen. Edessä oli siis käyttöjärjestelmäpäivitys, johon kului ehkä vartti. Eikä pelaaminen käynyt vielä senkään jälkeen, vaan myös peli oli päivitettävä; ehkä viitisen minuuttia lisää odottelua.
Näin on käynyt ennenkin, ja joka kerta se on kyrsinyt. En ole kovin kärsivällinen tekniikan suhteen, ainakaan jos se pakottaa minut odottamaan.
Kismityksen kihistessä kallossa ehdin kuitenkin pohtimaan, että digijakelussa on tosiaankin vielä tällaisia lastentauteja. Eikä yksittäisen kuluttajan kokema mielipaha ole suinkaan ainoa murhe.
Omistan Dead Nationin -elämysoikeuden vain siksi, että Sony tarjosi pelin ilmaiseksi osana lepyttelykampanjaansa kevään tietomurtokatastrofin jälkeen.
Digikaupassa ja -palveluissa tietoturva on keskeinen juttu, ja Sonylla se petti pahemman kerran. Tai ehkä tietoturva todella on illuusio ja kaikki järjestelmät rikottavissa.
Oli miten oli, Sonylle aiheutui tapauksesta jättimäiset kulut, hirvittävä imagohaitta ja asiakkaille paljon pahaa mieltä.
Vastaavaa ei juuri tapahtunut silloin, kun konsolipelit olivat kaupasta ostettuja, pahvilaatikkoon pakattuja muovikasetteja, jotka törkättiin konsoliin ja peli leiskahti ruutuun.
Uskon kuitenkin, että asiat ovat nyt paremmin, ja tulevaisuudessa vielä paremmin. Ehkä konsolivalmistajat ja pelistudiot muistavat loppukäyttäjää, ja pitävät huolen ohjelmisto- ja pelipäivitysten ripeydestä. Ehkä tietoturva saadaan kuntoon ja käyttökatkoja ei enää tule.
Sitä odotellessa ostanen Dead Nationin Road of Devastation -lisäsisällön. Tulenpahan tukeneeksi kotimaista peliteollisuutta ja viimein maksaneeksi muutaman roposen koko elämyksestä.
Kiitos Sonylle ilmaisesta pelistä ja kiitos Housemarquelle laadukkaasta toimintaviihteestä.
Tulin viikonlopun aikana pelanneeksi - pitkästä aikaa - Playstation 3:lla. Paukutin loppuun suomalaisen Housemarquen Dead Nation -zombiräiskinnän. Intouduin jälleen sen pariin huomattuani, että peliin on julkaistu Road of Devastation -lisäsisältöpaketti.
Digijakelun ja ehkä osittain sen varjolla konsoleihin hiipineen ohjelmistopäivitysrumban todellisuus oli kuitenkin lannistaa pelurin ennen ensimmäisen laukauksen ampumista.
En ollut pelannut konsolillani muutamaan kuukauteen. Edessä oli siis käyttöjärjestelmäpäivitys, johon kului ehkä vartti. Eikä pelaaminen käynyt vielä senkään jälkeen, vaan myös peli oli päivitettävä; ehkä viitisen minuuttia lisää odottelua.
Näin on käynyt ennenkin, ja joka kerta se on kyrsinyt. En ole kovin kärsivällinen tekniikan suhteen, ainakaan jos se pakottaa minut odottamaan.
Kismityksen kihistessä kallossa ehdin kuitenkin pohtimaan, että digijakelussa on tosiaankin vielä tällaisia lastentauteja. Eikä yksittäisen kuluttajan kokema mielipaha ole suinkaan ainoa murhe.
Omistan Dead Nationin -elämysoikeuden vain siksi, että Sony tarjosi pelin ilmaiseksi osana lepyttelykampanjaansa kevään tietomurtokatastrofin jälkeen.
Digikaupassa ja -palveluissa tietoturva on keskeinen juttu, ja Sonylla se petti pahemman kerran. Tai ehkä tietoturva todella on illuusio ja kaikki järjestelmät rikottavissa.
Oli miten oli, Sonylle aiheutui tapauksesta jättimäiset kulut, hirvittävä imagohaitta ja asiakkaille paljon pahaa mieltä.
Vastaavaa ei juuri tapahtunut silloin, kun konsolipelit olivat kaupasta ostettuja, pahvilaatikkoon pakattuja muovikasetteja, jotka törkättiin konsoliin ja peli leiskahti ruutuun.
Uskon kuitenkin, että asiat ovat nyt paremmin, ja tulevaisuudessa vielä paremmin. Ehkä konsolivalmistajat ja pelistudiot muistavat loppukäyttäjää, ja pitävät huolen ohjelmisto- ja pelipäivitysten ripeydestä. Ehkä tietoturva saadaan kuntoon ja käyttökatkoja ei enää tule.
Sitä odotellessa ostanen Dead Nationin Road of Devastation -lisäsisällön. Tulenpahan tukeneeksi kotimaista peliteollisuutta ja viimein maksaneeksi muutaman roposen koko elämyksestä.
Kiitos Sonylle ilmaisesta pelistä ja kiitos Housemarquelle laadukkaasta toimintaviihteestä.
perjantai 30. syyskuuta 2011
Viritetty Asus Eee pc X101 - yhä alle 200 euroa
Kirjoitin pari viikkoa sitten kokemuksistani Asuksen 169 euron hintaisesta miniläppäristä, Eee pc X101:stä.
Suoraan paketista korkattuna laite ei varsinaisesti vakuuttanut. Yksi gigatavu muistia, syystä tai toisesta heikosti toiminut Meego ja kurja näppäimistö tekivät käyttökokemuksesta nihkeän.
Näppäimistölle ei voi mitään, mutta pari muuta epäkohtaa on korjattu vikkelästi.
Kuten totesin, laitteen ainokainen muistikampa on helppo vaihtaa. Ostin Verkkokauppa.comin Pirkkalan myymälästä Kingstonin 2 gigatavun 1333 MHz DDR3 -muistikamman 16,90 eurolla ja lykkäsin sisään. Hyvin toimi, vaikka kampa on tarkoitettu mukamas HP:n ja Compaqin läppäreihin.
Käyttöjärjestelmäksi vaihdoin Ubuntu 10.04 Netbook Editionin. Homma hoituu helposti kirjoittamalla levyimage usb-muistitikulle ja sorvaamalla miniläppärin BIOS boottaamaan tikulta painamalla Fn+F2 laitetta käynnistäessä.
Heti käyttöjärjestelmän asentamisen ja päivittämisen jälkeen oli selvää, että Ubuntu toimii monin verroin paremmin kuin Meego. Kriittinen YouTube-videotestikin sujui odotetun tyylikkäästi.
Asensin Ubuntun ennen muistikamman vaihtoa, joten pelkästä lisämuistin tuomasta piristyksestä ei tosiaankaan ollut kyse.
On muuten hyvä huomata, että Intelin Atom N455 -prossu sisältää HyperThreading-teknologian, eli suoritin näkyy käyttöjärjestelmälle kaksiytimisenä (vaikka fyysisiä ytimiä onkin vain yksi).
Vasta jälkikäteen hoksasin, että Unity-käyttöliittymän myötä Ubuntun miniläppäriversio on ilmeisesti sulautettu perus-Ubuntuun. Taidankin vaihtaa lokakuussa uusimpaan Ubuntuun, jahka 11.10 julkaistaan
(hox hox; Ubuntun versioissa ensimmäinen numero viittaa julkaisuvuoteen ja jälkimmäinen kuukauteen. 11.10 tarkoittaa siis vuoden 2011 lokakuussa julkaistua versiota. Ubuntua julkaistaan puolen vuoden välein, lokakuussa ja huhtikuussa)
Meego 1.3 taitaakin näillä näkymin jäädä julkaisematta, joten eipähän tarvitse kokeilla sitäkään.
Askartelun jälkeen X101:n kokonaishinta on 8,20 euron toimituskuluineenkin yhä alle 200 euroa. Ei paha, ottaen huomioon kuinka näpsä ja massiivisen sovellusvalikoiman tarjoava käyttis Ubuntu on.
P.S. ja edit: no jopa jotakin, ehkä se Meego 1.3 tulee sieltä sittenkin. Ainakin Asus tuntuu niin uskovan. Selvisipä samalla myös se YouTuben tökkiminen.
Suoraan paketista korkattuna laite ei varsinaisesti vakuuttanut. Yksi gigatavu muistia, syystä tai toisesta heikosti toiminut Meego ja kurja näppäimistö tekivät käyttökokemuksesta nihkeän.
Näppäimistölle ei voi mitään, mutta pari muuta epäkohtaa on korjattu vikkelästi.
Kuten totesin, laitteen ainokainen muistikampa on helppo vaihtaa. Ostin Verkkokauppa.comin Pirkkalan myymälästä Kingstonin 2 gigatavun 1333 MHz DDR3 -muistikamman 16,90 eurolla ja lykkäsin sisään. Hyvin toimi, vaikka kampa on tarkoitettu mukamas HP:n ja Compaqin läppäreihin.
Käyttöjärjestelmäksi vaihdoin Ubuntu 10.04 Netbook Editionin. Homma hoituu helposti kirjoittamalla levyimage usb-muistitikulle ja sorvaamalla miniläppärin BIOS boottaamaan tikulta painamalla Fn+F2 laitetta käynnistäessä.
Heti käyttöjärjestelmän asentamisen ja päivittämisen jälkeen oli selvää, että Ubuntu toimii monin verroin paremmin kuin Meego. Kriittinen YouTube-videotestikin sujui odotetun tyylikkäästi.
Asensin Ubuntun ennen muistikamman vaihtoa, joten pelkästä lisämuistin tuomasta piristyksestä ei tosiaankaan ollut kyse.
On muuten hyvä huomata, että Intelin Atom N455 -prossu sisältää HyperThreading-teknologian, eli suoritin näkyy käyttöjärjestelmälle kaksiytimisenä (vaikka fyysisiä ytimiä onkin vain yksi).
Vasta jälkikäteen hoksasin, että Unity-käyttöliittymän myötä Ubuntun miniläppäriversio on ilmeisesti sulautettu perus-Ubuntuun. Taidankin vaihtaa lokakuussa uusimpaan Ubuntuun, jahka 11.10 julkaistaan
(hox hox; Ubuntun versioissa ensimmäinen numero viittaa julkaisuvuoteen ja jälkimmäinen kuukauteen. 11.10 tarkoittaa siis vuoden 2011 lokakuussa julkaistua versiota. Ubuntua julkaistaan puolen vuoden välein, lokakuussa ja huhtikuussa)
Meego 1.3 taitaakin näillä näkymin jäädä julkaisematta, joten eipähän tarvitse kokeilla sitäkään.
Askartelun jälkeen X101:n kokonaishinta on 8,20 euron toimituskuluineenkin yhä alle 200 euroa. Ei paha, ottaen huomioon kuinka näpsä ja massiivisen sovellusvalikoiman tarjoava käyttis Ubuntu on.
P.S. ja edit: no jopa jotakin, ehkä se Meego 1.3 tulee sieltä sittenkin. Ainakin Asus tuntuu niin uskovan. Selvisipä samalla myös se YouTuben tökkiminen.
torstai 29. syyskuuta 2011
OnePlayS - pelivuokraamo netissä
OnePlayS on koko EU:n alueella toimiva pelivuokraamo. Toimintaperiaate on sama kuin esim. Yhdysvalloissa suositulla Netflix-nettivideovuokraamolla. Asiakas valitsee pelit vuokraamon valikoimasta, ja pelit tupsahtavat ennemmin tai myöhemmin postiluukusta ilmaisen palautuskuoren kera.
Vuokraamo näyttää tarjoavan erilaisia maksuvaihtoehtoja. 4,99 eurolla kuukaudessa saa pitää yhtä peliä kerrallaan ja vaihtaa peliä kerran kuussa. 9,99 euron kuukausimaksulla pelejä saa pitää itsellään edelleen vain yhden kerrallaan, mutta pelejä saa vaihtaa niin usein kuin haluaa.
Yhtiö myös vakuuttaa, että asiakkuuden voi lopettaa koska tahansa ilman lisäkuluja.
Jos homma toimii, palvelu vaikuttaa minun silmääni varsin fiksulta.
Pelien ostaminen on jäätävän kallista, enkä itse enää pelaa niin paljoa, että satojen eurojen vuosi-investoinnit olisivat mielekkäitä.
Toisaalta, jos peliin törsää 50 euroa tai enemmän, olisi siitä "pakko" repiä irti viihdettä ainakin vuorokauden verran.
Joitakin uusista ja mauttomista hittipeleistä olisi kuitenkin mukava kokeilla, edes muutaman tunnin verran, ihan yleisestä mielenkiinnosta ja teknisen kehityksen seuraamiseksi.
Pikaisella silmäyksellä en tosin hoksannut kauanko kotiin toimitettua peliä saa itsellään hautoa ja kuinka nopeasti enemmän ja vähemmän kysytyt pelit luvataan toimittaa.
Palvelua pyörittävä firma on tanskalainen, ja osa nettisivustosta on kääntämättä englanniksi. Se ei ole omiaan luomaan luotettavaa kuvaa, mutta ei välttämättä tarkoita itse vuokrauspalvelun laadun ja vakauden osalta mitään.
Olisi mukava kuulla, jos jollakulla on kokemuksia palvelusta.
Vuokraamo näyttää tarjoavan erilaisia maksuvaihtoehtoja. 4,99 eurolla kuukaudessa saa pitää yhtä peliä kerrallaan ja vaihtaa peliä kerran kuussa. 9,99 euron kuukausimaksulla pelejä saa pitää itsellään edelleen vain yhden kerrallaan, mutta pelejä saa vaihtaa niin usein kuin haluaa.
Yhtiö myös vakuuttaa, että asiakkuuden voi lopettaa koska tahansa ilman lisäkuluja.
Jos homma toimii, palvelu vaikuttaa minun silmääni varsin fiksulta.
Pelien ostaminen on jäätävän kallista, enkä itse enää pelaa niin paljoa, että satojen eurojen vuosi-investoinnit olisivat mielekkäitä.
Toisaalta, jos peliin törsää 50 euroa tai enemmän, olisi siitä "pakko" repiä irti viihdettä ainakin vuorokauden verran.
Joitakin uusista ja mauttomista hittipeleistä olisi kuitenkin mukava kokeilla, edes muutaman tunnin verran, ihan yleisestä mielenkiinnosta ja teknisen kehityksen seuraamiseksi.
Pikaisella silmäyksellä en tosin hoksannut kauanko kotiin toimitettua peliä saa itsellään hautoa ja kuinka nopeasti enemmän ja vähemmän kysytyt pelit luvataan toimittaa.
Palvelua pyörittävä firma on tanskalainen, ja osa nettisivustosta on kääntämättä englanniksi. Se ei ole omiaan luomaan luotettavaa kuvaa, mutta ei välttämättä tarkoita itse vuokrauspalvelun laadun ja vakauden osalta mitään.
Olisi mukava kuulla, jos jollakulla on kokemuksia palvelusta.
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Meego + LiMo = Tizen
Viimeaikaiset spekulaatiot ovat osoittautuneet oikeiksi. Intel hylkää Meegon rauniot ja iskee hynttyyt yhteen Samsungin ja LiMo -jengin kanssa. Yhteisprojektin nimi on Tizen.
Tizen-projektin tavoitteena on luoda Linux-pohjainen avoin mobiilikäyttöjärjestelmä monenlaisille laitealustoille, siis tehdä tismalleen samaa kuin Meego. Ei siis ihme, että Meegon parhaat palat sulautetaan Tizeniin.
Toisin sanoen kyseessä on monessa mielessä Meegon uudelleenbrändäys, jota asioista perillä olevat meegolaiset osasivatkin odottaa.
Ensisilmäyksellä suurin ero Meegon ja Tizenin välillä on HTML5:n ja Qt:n rooli. Meegon yhteydessä hehkutettiin Qt:a, mutta mitä ilmeisimmin Intelin vahvasta roolista johtuen Tizenin messiasteknologiat ovat HTML5 ja WAC. Qt:ta ei mainita edes sivulauseessa. Osa kehittäjistä hurraa, osan veri seisahtuu.
HTML5 tosin on ollut vahvassa nosteessa muidenkin kuin Intelin mielestä.
Meego ei tietenkään sinänsä kuole, sillä mikäs avoimen lähdekoodin projektin tappaisi. Innokkaat saattavat hyvinkin jatkaa sen kehittelyä, mutta kaupallisia Meego-tuotteita tuskin enää nähdään.
On mielenkiintoista nähdä, kuinka Nokian piakkoin myyntiin saapuvan N9:n menestykselle käy nyt, kun Meego on "virallisesti kuollut". Jos Nokian tavoitteena on ollut päästä eroon N9-sotkusta eroon mahdollisimman pian ja vähin äänin, ovat Intel, Samsung ja LiMo todennäköisesti tehneet Nokialle valtavan palveluksen, ja mitä parhaimpaan aikaan.
Tizenin ensimmäisen version odotetaan ilmestyvän puolen vuoden kuluessa, ensi vuoden ensimmäisen neljänneksen aikana.
Tizen-projektin tavoitteena on luoda Linux-pohjainen avoin mobiilikäyttöjärjestelmä monenlaisille laitealustoille, siis tehdä tismalleen samaa kuin Meego. Ei siis ihme, että Meegon parhaat palat sulautetaan Tizeniin.
Toisin sanoen kyseessä on monessa mielessä Meegon uudelleenbrändäys, jota asioista perillä olevat meegolaiset osasivatkin odottaa.
Ensisilmäyksellä suurin ero Meegon ja Tizenin välillä on HTML5:n ja Qt:n rooli. Meegon yhteydessä hehkutettiin Qt:a, mutta mitä ilmeisimmin Intelin vahvasta roolista johtuen Tizenin messiasteknologiat ovat HTML5 ja WAC. Qt:ta ei mainita edes sivulauseessa. Osa kehittäjistä hurraa, osan veri seisahtuu.
HTML5 tosin on ollut vahvassa nosteessa muidenkin kuin Intelin mielestä.
Meego ei tietenkään sinänsä kuole, sillä mikäs avoimen lähdekoodin projektin tappaisi. Innokkaat saattavat hyvinkin jatkaa sen kehittelyä, mutta kaupallisia Meego-tuotteita tuskin enää nähdään.
On mielenkiintoista nähdä, kuinka Nokian piakkoin myyntiin saapuvan N9:n menestykselle käy nyt, kun Meego on "virallisesti kuollut". Jos Nokian tavoitteena on ollut päästä eroon N9-sotkusta eroon mahdollisimman pian ja vähin äänin, ovat Intel, Samsung ja LiMo todennäköisesti tehneet Nokialle valtavan palveluksen, ja mitä parhaimpaan aikaan.
Tizenin ensimmäisen version odotetaan ilmestyvän puolen vuoden kuluessa, ensi vuoden ensimmäisen neljänneksen aikana.
tiistai 27. syyskuuta 2011
LiMo - kaivattu avoin mobiilikäyttöjärjestelmä?
Mobiilikäyttöjärjestelmien soppa sakenee. Onko viimein syntymässä Applen iOSin ja Googlen Androidin todellinen haastaja? Vaikutusvaltaiset tahot puuhaavat avointa mobiili-linuxia, LiMoa.
Taloussanomat viittaa Saksan Financial Timesin julkaisemaan huhuun Intelin aikovan lähteä mukaan LiMo-hankkeeseen. Tämä olisi todennäköisesti Meegon loppu, parhaimmillaankin Meegon käyttökelpoisimmat osat kannibalisoitaisiin LiMoon. LiMosta löytynee myös kehitysympäristö Qt:n uusi (ykkös)koti.
Intelin tiedetään hakevan uutta kumppania Meegon kehitykseen Nokian hypättyä keväällä Microsoftin kelkkaan.
Googlen ostettua Motorolan puhelinbisneksen viime kuussa kaikki Android-valmistajat mukamas taputtivat käsiään, sillä Motorolan patenttien avulla Google pystyy käräjöimään tehokkaammin Androidin puolesta Applea ja miksei Microsoftiakin vastaan.
Todellisuudessa Android-laitevalmistajat, kuten Samsung, LG, HTC jne. huolestuivat - syystäkin. Vielä ei ole varmaa näyttöä siitä, että Motorola saa Googlen omistuksessa paremman kohtelun Androidin uusimpien versioiden ja tuotekehityksen suhteen, mutta huoli on todellinen. Asiasta huolestuttiin Etelä-Korean hallitusta myöten.
Linux-pohjaisuudestaan huolimatta Android ei ollut koskaan täysin avoin käyttöjärjestelmä, ja nyt sen odotetaan sulkeutuvan entisestään, tai ainakin Motorolan pelätään nousevan Googlen hovivalmistajaksi.
Toisin sanoen mobiililaitteiden valmistajien vaihtoehdot ovat vähissä:
1. Android jyrää, mutta Androidin valitsemalla olet naimisissa Googlen kanssa ja todennäköisesti kakkosvaimon asemassa, nyt kun Googlella on oma puhelinvalmistaja.
2. Myös iOS jyrää, mutta Apple pitää iOSin omassa käytössään.
3. Microsoftin Windows Phone ei todellakaan jyrää, mutta todennäköisesti räjähtää hurjaan kasvuun Nokian saadessa Windows-puhelimensa myyntiin. Sen takaa jo kahden jätin markkinointivoima, ja tuotteidenkin huhutaan olevan hyviä. Nokian ja Microsoftin kimppa on tosin niin strategisesti syvä, että kakkosvaimon asema Google-Motorola -liitossa olisi todennäköisesti parempi.
4. Meego olisi ollut mainio valinta, sillä se on avoin, ts. ei minkään yhden tahon omistuksessa. Meegon valitsemalla laitevalmistaja ei olisi ollut kenenkään kuristusotteessa, mutta käyttöjärjestelmän syntyvaiheessa nähty Intel/Nokia -sekoilu karkotti laitevalmistajat. Ei olisi ihme, jos Meego-toimijat loikkaisivat monessa mielessä vastaavaan LiMoon.
Saattaa hyvinkin olla, että Meego-bisneksestä ehkä parhaiten perillä olevan Nomovokin toimitusjohtaja Pasi Nieminen viittasi tähän spekuloidessaan Meegon mahdollisesta uudelleenbrändäyksestä. Paljon kiteytyy myös tähän kommenttiin: "Sillä on marginaalinen vaikutus, millä nimellä sitä kutsutaan. Koko ajan on kyse linuxista. Olennaisempaa on, onko se aidosti avointa koodia. Markkinat kaipaavat vaihtoehtoa, jossa ei Googlella, Microsoftilla eikä kenelläkään ole dominanttia kontrollia. Sellainen vaihtoehto on Meego.”
Jos Meegosta nyt leivotaan LiMo, mm. elektroniikkajättien Samsung, NEC, Panasonic jne. yhteistyöllä, on mobiilikäyttöjärjestelmien asemat ehkä viimein paalutettu.
Leirit olisivat:
1. Googlen Android, laitteiden hovivalmistajana Motorola.
2. Applen iOS, ainoana laitevalmistajana Apple.
3. Microsoftin Windows Phone, laitteiden hovivalmistajana Nokia.
4. LiMo, ei hovivalmistajaa, ei kuristusotetta, tasavertainen kohtelu kaikille.
Lisää lätinää Meegosta aiemmassa kirjoituksessani, ja voihan tuota mobiilikäyttöjärjestelmän yleistä tarpeellisuuttakin taas muistella.
P.S. ja edit:
Aamukahvit juotuani ja asiaa tarkemmin tutkittuani hoksaan haksahtaneeni. LiMo onkin ollut kuvioissa ja pitkään, eikä sinänsä viittaa yksittäiseen Linux-distroon Meegon tai vaikkapa Ubuntun tavoin. Muuten spekulointini saattoi osua jokseenkin oikeaan suuntaan.
Taloussanomat viittaa Saksan Financial Timesin julkaisemaan huhuun Intelin aikovan lähteä mukaan LiMo-hankkeeseen. Tämä olisi todennäköisesti Meegon loppu, parhaimmillaankin Meegon käyttökelpoisimmat osat kannibalisoitaisiin LiMoon. LiMosta löytynee myös kehitysympäristö Qt:n uusi (ykkös)koti.
Intelin tiedetään hakevan uutta kumppania Meegon kehitykseen Nokian hypättyä keväällä Microsoftin kelkkaan.
Googlen ostettua Motorolan puhelinbisneksen viime kuussa kaikki Android-valmistajat mukamas taputtivat käsiään, sillä Motorolan patenttien avulla Google pystyy käräjöimään tehokkaammin Androidin puolesta Applea ja miksei Microsoftiakin vastaan.
Todellisuudessa Android-laitevalmistajat, kuten Samsung, LG, HTC jne. huolestuivat - syystäkin. Vielä ei ole varmaa näyttöä siitä, että Motorola saa Googlen omistuksessa paremman kohtelun Androidin uusimpien versioiden ja tuotekehityksen suhteen, mutta huoli on todellinen. Asiasta huolestuttiin Etelä-Korean hallitusta myöten.
Linux-pohjaisuudestaan huolimatta Android ei ollut koskaan täysin avoin käyttöjärjestelmä, ja nyt sen odotetaan sulkeutuvan entisestään, tai ainakin Motorolan pelätään nousevan Googlen hovivalmistajaksi.
Toisin sanoen mobiililaitteiden valmistajien vaihtoehdot ovat vähissä:
1. Android jyrää, mutta Androidin valitsemalla olet naimisissa Googlen kanssa ja todennäköisesti kakkosvaimon asemassa, nyt kun Googlella on oma puhelinvalmistaja.
2. Myös iOS jyrää, mutta Apple pitää iOSin omassa käytössään.
3. Microsoftin Windows Phone ei todellakaan jyrää, mutta todennäköisesti räjähtää hurjaan kasvuun Nokian saadessa Windows-puhelimensa myyntiin. Sen takaa jo kahden jätin markkinointivoima, ja tuotteidenkin huhutaan olevan hyviä. Nokian ja Microsoftin kimppa on tosin niin strategisesti syvä, että kakkosvaimon asema Google-Motorola -liitossa olisi todennäköisesti parempi.
4. Meego olisi ollut mainio valinta, sillä se on avoin, ts. ei minkään yhden tahon omistuksessa. Meegon valitsemalla laitevalmistaja ei olisi ollut kenenkään kuristusotteessa, mutta käyttöjärjestelmän syntyvaiheessa nähty Intel/Nokia -sekoilu karkotti laitevalmistajat. Ei olisi ihme, jos Meego-toimijat loikkaisivat monessa mielessä vastaavaan LiMoon.
Saattaa hyvinkin olla, että Meego-bisneksestä ehkä parhaiten perillä olevan Nomovokin toimitusjohtaja Pasi Nieminen viittasi tähän spekuloidessaan Meegon mahdollisesta uudelleenbrändäyksestä. Paljon kiteytyy myös tähän kommenttiin: "Sillä on marginaalinen vaikutus, millä nimellä sitä kutsutaan. Koko ajan on kyse linuxista. Olennaisempaa on, onko se aidosti avointa koodia. Markkinat kaipaavat vaihtoehtoa, jossa ei Googlella, Microsoftilla eikä kenelläkään ole dominanttia kontrollia. Sellainen vaihtoehto on Meego.”
Jos Meegosta nyt leivotaan LiMo, mm. elektroniikkajättien Samsung, NEC, Panasonic jne. yhteistyöllä, on mobiilikäyttöjärjestelmien asemat ehkä viimein paalutettu.
Leirit olisivat:
1. Googlen Android, laitteiden hovivalmistajana Motorola.
2. Applen iOS, ainoana laitevalmistajana Apple.
3. Microsoftin Windows Phone, laitteiden hovivalmistajana Nokia.
4. LiMo, ei hovivalmistajaa, ei kuristusotetta, tasavertainen kohtelu kaikille.
Lisää lätinää Meegosta aiemmassa kirjoituksessani, ja voihan tuota mobiilikäyttöjärjestelmän yleistä tarpeellisuuttakin taas muistella.
P.S. ja edit:
Aamukahvit juotuani ja asiaa tarkemmin tutkittuani hoksaan haksahtaneeni. LiMo onkin ollut kuvioissa ja pitkään, eikä sinänsä viittaa yksittäiseen Linux-distroon Meegon tai vaikkapa Ubuntun tavoin. Muuten spekulointini saattoi osua jokseenkin oikeaan suuntaan.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Kotimaisia indiepelejä MindTrekin kilpailussa
Blogaaja on nyt reippaasti ajastaan jäljessä, sillä MindTrekin Indie Game Awards -indiepelikilpailuun mukaan hyväksytyt pelit julkistettiin jo viime viikon torstaina. Ehdokkaat lienevät edustava otos tällä hetkellä Suomessa kehitettävistä indiepeleistä.
The Swapper vaikuttaa videon ja tuomariston luonnehdinnan perusteella ehdalta indiematskulta. Ensimmäinen mielleyhtymä on Frozenbyten menestyksekäs Trine, mutta todellisuudessa siitä saatetaan olla aika kaukana.
Driftmoon näyttää niin ikään vahvasti indieltä, sillä vaikutekoura näyttää kahmaisseen enimmäkseen retrolaarista, mutta tarinaan lupaillaan kuuluvan muutakin kuin kierrätettyä perusfantasiaa.
Carrotia näyttää... näyttävältä. Indiepeli voi ilman muuta olla myös pieni ja sievä, eikä indiessä todellakaan ole mitään omaperäisyys/sekoilu/kokeellisuus/hörhöilyvelvoitetta, mutta varsinkin iOS-pelinä tälle ei ole vaikea kuvitella menestystä vaikkei indiekisalta olisikaan tullut vetoapua.
Journey of Bloboksesta en löytänyt juuri mitään nettimateriaalia. Tuomariston näkemys on "hiottu iOS peli, tuo jotain uutta fysiikkapeleihin".
Jackals on siinä mielessä yllättävä tapaus, että asialla on ymmärtääkseni jo pidemmän aikaa softabisneksessä toiminut yhtiö. Teknologiaksi on valittu hyväksi todettua kaupallista tavaraa eli Unreal Engine 3 ja peliä ollaan julkaisemassa heti kättelyssä Playstation 3:lle, Xbox 360:lle ja pc:lle.
Harmillisesti oma suosikkini Running with rifles ei päässyt mukaan. Mahtoiko peli jäädä kautta linjan näyttävien kilpailijoidensa jalkoihin spartalaisen ulkoasunsa takia? Tai ehkä maanläheinen ampumapeli ei sovi ajan henkeen, mene ja tiedä.
The Swapper vaikuttaa videon ja tuomariston luonnehdinnan perusteella ehdalta indiematskulta. Ensimmäinen mielleyhtymä on Frozenbyten menestyksekäs Trine, mutta todellisuudessa siitä saatetaan olla aika kaukana.
Driftmoon näyttää niin ikään vahvasti indieltä, sillä vaikutekoura näyttää kahmaisseen enimmäkseen retrolaarista, mutta tarinaan lupaillaan kuuluvan muutakin kuin kierrätettyä perusfantasiaa.
Carrotia näyttää... näyttävältä. Indiepeli voi ilman muuta olla myös pieni ja sievä, eikä indiessä todellakaan ole mitään omaperäisyys/sekoilu/kokeellisuus/hörhöilyvelvoitetta, mutta varsinkin iOS-pelinä tälle ei ole vaikea kuvitella menestystä vaikkei indiekisalta olisikaan tullut vetoapua.
Journey of Bloboksesta en löytänyt juuri mitään nettimateriaalia. Tuomariston näkemys on "hiottu iOS peli, tuo jotain uutta fysiikkapeleihin".
Jackals on siinä mielessä yllättävä tapaus, että asialla on ymmärtääkseni jo pidemmän aikaa softabisneksessä toiminut yhtiö. Teknologiaksi on valittu hyväksi todettua kaupallista tavaraa eli Unreal Engine 3 ja peliä ollaan julkaisemassa heti kättelyssä Playstation 3:lle, Xbox 360:lle ja pc:lle.
Harmillisesti oma suosikkini Running with rifles ei päässyt mukaan. Mahtoiko peli jäädä kautta linjan näyttävien kilpailijoidensa jalkoihin spartalaisen ulkoasunsa takia? Tai ehkä maanläheinen ampumapeli ei sovi ajan henkeen, mene ja tiedä.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Diablo III vasta ensi vuonna ja Starcraft II:n hintapäivittelyä
Peliuutisblogeja on riittävästi, ainakin englanninkielisiä, joten uutisblogia tästä ei tule. Blizzardin äsken tiedottama Diablo III:n lykkäys alkuvuoteen 2012 on kuitenkin merkkitapaus, jos ei muuten niin joulun pelimyynnin takia.
Jouluksi julkaistuna Diablo III olisi nimittäin ollut jäätävä myyntihitti - pelikauppa kun noudattelee edelleen lelukaupasta tuttuja sesonkeja. Aikuisen pelaajan näkökulmasta se on vähän outoa ja ehkä kiusallistakin, mutta siitä huolimatta totta.
Diablo III tulee tosin olemaan jäätävä myyntihitti joka tapauksessa, joten Blizzardin kilpailijat varmasti huokaisevat helpotuksesta - valtava köntti joululahjarahaa vapautui juuri uudelleen jaettavaksi.
Itse odotan Diablo III:ssa ehkä eniten sen sisältämää oikealla rahalla tapahtuvaa kaupankäyntiä, tai oikeastaan sen vastaanottoa, menestystä ja esiin nostamia ilmiöitä. Blizzard on yksi niistä harvoista pelialan yksittäisistä toimijoista, joilla on mahdollisuus uudistaa alaa ja ravistella ikiaikaisia käytäntöjä. Varsinkin, kun työkaluksi otetaan Diablon kaltainen superpelisarja (vaikka eipä Blizzardilla muunlaisia olekaan).
Se sen sijaan on outoa ja sydämellisen dorkaa, että varmaankin kallein tapa hankkia Starcraft II: Wings of Liberty on ostaa se Blizzardin omasta verkkokaupasta digitaalisesti. Fyysisen pelikappaleen saa kaupasta huomattavasti alle 60 euron, ja esim. Verkkokauppa.comin "varasto Ahvenanmaalla" -kikalla tuntuvasti halvemmalla.
Kannatan ehdottomasti pelien digitaalista jakelua, ja peräti vastustan perinteistä laatikkokaupaa. Haluan maksaa pelielämyksistä, en luonnonvaroja turhaan haaskaavista levyistä ja laatikoista. Starcraft II on varmasti myös fantastinen peli ja haluaisin sitä pelata, mutta Blizzardin digijakelun hinnoittelupolitiikka on vain niin typerä, ettei pysty.
Jouluksi julkaistuna Diablo III olisi nimittäin ollut jäätävä myyntihitti - pelikauppa kun noudattelee edelleen lelukaupasta tuttuja sesonkeja. Aikuisen pelaajan näkökulmasta se on vähän outoa ja ehkä kiusallistakin, mutta siitä huolimatta totta.
Diablo III tulee tosin olemaan jäätävä myyntihitti joka tapauksessa, joten Blizzardin kilpailijat varmasti huokaisevat helpotuksesta - valtava köntti joululahjarahaa vapautui juuri uudelleen jaettavaksi.
Itse odotan Diablo III:ssa ehkä eniten sen sisältämää oikealla rahalla tapahtuvaa kaupankäyntiä, tai oikeastaan sen vastaanottoa, menestystä ja esiin nostamia ilmiöitä. Blizzard on yksi niistä harvoista pelialan yksittäisistä toimijoista, joilla on mahdollisuus uudistaa alaa ja ravistella ikiaikaisia käytäntöjä. Varsinkin, kun työkaluksi otetaan Diablon kaltainen superpelisarja (vaikka eipä Blizzardilla muunlaisia olekaan).
Se sen sijaan on outoa ja sydämellisen dorkaa, että varmaankin kallein tapa hankkia Starcraft II: Wings of Liberty on ostaa se Blizzardin omasta verkkokaupasta digitaalisesti. Fyysisen pelikappaleen saa kaupasta huomattavasti alle 60 euron, ja esim. Verkkokauppa.comin "varasto Ahvenanmaalla" -kikalla tuntuvasti halvemmalla.
Kannatan ehdottomasti pelien digitaalista jakelua, ja peräti vastustan perinteistä laatikkokaupaa. Haluan maksaa pelielämyksistä, en luonnonvaroja turhaan haaskaavista levyistä ja laatikoista. Starcraft II on varmasti myös fantastinen peli ja haluaisin sitä pelata, mutta Blizzardin digijakelun hinnoittelupolitiikka on vain niin typerä, ettei pysty.
torstai 22. syyskuuta 2011
Sotapelit eivät ole sotapelejä
Yksi lapsellisista piirteistäni on kiinnostus sotaa, aseita ja taistelua kohtaan. Tästä syystä olen lähtökohtaisesti kiinnostunut sotapeleistä. Hyvien sotapelien tarve on hankala tyydyttää, sillä sotapelit ovat harvinaisia.
Kyllä, markkinat pursuavat Call of Dutya, Medal of Honoria, Battlefieldiä ja Gears of Waria. Tuotenimistään ja kuvastostaan huolimatta ne eivät kuitenkaan ole sotapelejä, vaan sota- ja armeijateemaisia toimintapelejä.
Strategiapelien lajityypissä tilanne ei ole lopulta merkittävästi parempi, vaikka niissä tyypillisesti on huomioitu nimenomaisesti sodan aspekteja paremmin.
Mitä sotateemaisista peleistä sitten puuttuu? Siviilit ja huolto.
Sotahistoriaa (tuorettakin) vilkaisemalla selviää, että minkä tahansa armeijan keskeisimpiä haasteita on huollon järjestäminen. Polttoaineita, ammuksia, materiaalia, ruokaa ja joskus täydennysmiehiäkin tarvitaan massiivisia määriä, eivätkä ne todellakaan ilmesty etulinjaan itsestään. Siksi huoltoon iskeminen onkin sodankäynnin perustaktiikkaa.
Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että kautta historian armeijoiden tuki- ja huoltohenkilöstön määrä on ollut moninkertainen taisteleviin joukkoihin verrattuna.
Myös siviiliväestön olemassaolo vaikuttaa sodankäyntiin ja yksittäisiin taisteluihin keskeisesti, otettiin siviileitä muodollisesti huomioon tai ei. Voisi jopa väittää, että vasta siviilien mukanaolo tekee sodasta sodan. Ainakin sodan lohduttomuudesta katoaa iso osa, jos siviilien kohtalo jätetään tarkastelun ulkopuolelle.
Huollollisia yksityiskohtia ja silloin tällöin siviilejäkin toki sivutaan melko monessa pelissä, mutta pelimekaniikoissa niitä huomioidaan todella harvoin edes sivuosassa. Siviilien kohtalon kaunistelu on siinä mielessä ymmärrettävää, että peleissä on useimmiten kyse ennen kaikkea viihteestä. Vaikkei kauheuksia kuvattaisikaan, tulee siviilien ohimenevistäkin maininnoista helposti mieleen masentava todellisuus.
Huoltonäkökohtien huomiotta jättäminen sen sijaan on haaskausta, sillä huollon piiristä olisi helppo ammentaa uudenlaisia, uskottavia ja viihdyttäviä pelimekaniikkoja.
Haluaisin esimerkiksi nähdä reaaliaikaisen strategiapelin, jossa pelaaja saisi suunnitella joukkojensa kokoonpanon ja perusyksiköt, jotka taistelisivat kentällä huoltotilanteen sallimissa rajoissa. Vihollisen selustaan voisi iskeä, mutta sinne ei voisi jäädä asumaan ylivoimaisellakaan joukolla (ilman erikoisjärjestelyjä, kuten ilmakuljetteista huoltoa). Ajoneuvoihin pitäisi tavalla tai toisella saada ajoittain lisää polttoainetta ja ammuksia, ja jalkaväkiyksiköiden kaatuneiden ja haavoittuneiden tilalle pitäisi saada täydennysmiehiä. Vastaavasti motittaminen eli huollon saavuttamattomiin saartaminen olisi oikeaoppisen tehokas taktiikka.
Joissakin peleissä on em. piirteitä, ainakin joukkotäydennysten osalta, mutta niissä on haksahdettu kuormittamaan pelaajaa rutiinitehtävillä. Jokaisen täydennyksen naksuttelu käsipelillä paikalleen on tolkuttoman tylsää. Taikasana huoltomekaniikoissa on automaatio; pelaajaa ei saa koskaan kuormittaa millään arkisella rutiinilla.
Nintendon käsikonsoleille julkaistuissa Advance Wars -peleissä täydennysmekaniikat on toteutettu hienosti. Täydennykset ovat oleellinen, mutta pääasiassa huomaamaton osa perusmekaniikkaa; joukot täydentyvät automaattisesti kaupungeissa ja sotilastukikohdissa.
Voimalla huollolliset asiat nousevat esiin vasta erikoistilanteissa, kuten moteissa. Näitä erikoistilanteita varten pelissä on liikkuvana huoltoyksikkönä toimiva miehistönkuljetusvaunu.
Väitän, että Advance Wars -sarjan klassikkoasema perustuu osaltaan juuri onnistuneeseen huollon huomioimiseen.
Kyllä, markkinat pursuavat Call of Dutya, Medal of Honoria, Battlefieldiä ja Gears of Waria. Tuotenimistään ja kuvastostaan huolimatta ne eivät kuitenkaan ole sotapelejä, vaan sota- ja armeijateemaisia toimintapelejä.
Strategiapelien lajityypissä tilanne ei ole lopulta merkittävästi parempi, vaikka niissä tyypillisesti on huomioitu nimenomaisesti sodan aspekteja paremmin.
Mitä sotateemaisista peleistä sitten puuttuu? Siviilit ja huolto.
Sotahistoriaa (tuorettakin) vilkaisemalla selviää, että minkä tahansa armeijan keskeisimpiä haasteita on huollon järjestäminen. Polttoaineita, ammuksia, materiaalia, ruokaa ja joskus täydennysmiehiäkin tarvitaan massiivisia määriä, eivätkä ne todellakaan ilmesty etulinjaan itsestään. Siksi huoltoon iskeminen onkin sodankäynnin perustaktiikkaa.
Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että kautta historian armeijoiden tuki- ja huoltohenkilöstön määrä on ollut moninkertainen taisteleviin joukkoihin verrattuna.
Myös siviiliväestön olemassaolo vaikuttaa sodankäyntiin ja yksittäisiin taisteluihin keskeisesti, otettiin siviileitä muodollisesti huomioon tai ei. Voisi jopa väittää, että vasta siviilien mukanaolo tekee sodasta sodan. Ainakin sodan lohduttomuudesta katoaa iso osa, jos siviilien kohtalo jätetään tarkastelun ulkopuolelle.
Huollollisia yksityiskohtia ja silloin tällöin siviilejäkin toki sivutaan melko monessa pelissä, mutta pelimekaniikoissa niitä huomioidaan todella harvoin edes sivuosassa. Siviilien kohtalon kaunistelu on siinä mielessä ymmärrettävää, että peleissä on useimmiten kyse ennen kaikkea viihteestä. Vaikkei kauheuksia kuvattaisikaan, tulee siviilien ohimenevistäkin maininnoista helposti mieleen masentava todellisuus.
Huoltonäkökohtien huomiotta jättäminen sen sijaan on haaskausta, sillä huollon piiristä olisi helppo ammentaa uudenlaisia, uskottavia ja viihdyttäviä pelimekaniikkoja.
Haluaisin esimerkiksi nähdä reaaliaikaisen strategiapelin, jossa pelaaja saisi suunnitella joukkojensa kokoonpanon ja perusyksiköt, jotka taistelisivat kentällä huoltotilanteen sallimissa rajoissa. Vihollisen selustaan voisi iskeä, mutta sinne ei voisi jäädä asumaan ylivoimaisellakaan joukolla (ilman erikoisjärjestelyjä, kuten ilmakuljetteista huoltoa). Ajoneuvoihin pitäisi tavalla tai toisella saada ajoittain lisää polttoainetta ja ammuksia, ja jalkaväkiyksiköiden kaatuneiden ja haavoittuneiden tilalle pitäisi saada täydennysmiehiä. Vastaavasti motittaminen eli huollon saavuttamattomiin saartaminen olisi oikeaoppisen tehokas taktiikka.
Joissakin peleissä on em. piirteitä, ainakin joukkotäydennysten osalta, mutta niissä on haksahdettu kuormittamaan pelaajaa rutiinitehtävillä. Jokaisen täydennyksen naksuttelu käsipelillä paikalleen on tolkuttoman tylsää. Taikasana huoltomekaniikoissa on automaatio; pelaajaa ei saa koskaan kuormittaa millään arkisella rutiinilla.
Nintendon käsikonsoleille julkaistuissa Advance Wars -peleissä täydennysmekaniikat on toteutettu hienosti. Täydennykset ovat oleellinen, mutta pääasiassa huomaamaton osa perusmekaniikkaa; joukot täydentyvät automaattisesti kaupungeissa ja sotilastukikohdissa.
Voimalla huollolliset asiat nousevat esiin vasta erikoistilanteissa, kuten moteissa. Näitä erikoistilanteita varten pelissä on liikkuvana huoltoyksikkönä toimiva miehistönkuljetusvaunu.
Väitän, että Advance Wars -sarjan klassikkoasema perustuu osaltaan juuri onnistuneeseen huollon huomioimiseen.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Mobiilikäyttöjärjestelmät - katoavaa kansanperinnettä?
Digitoday uutisoi tänään Meego-mobiilikäyttöjärjestelmää Nokialla kehittäneiden ohjelmoijien irtisanomisten/irtisanoutumisten alkavan tämän kuun lopussa. Lokakuussa myyntiin tuleva N9-älypuhelin on pääosin valmis, eikä Nokia tule tekemään muita Meego-laitteita.
Perinteikkäästä Symbian-käyttöjärjestelmästä Nokia luopuu pikavauhtia. Jatkossa Nokian länsimarkkinoille suunnatuissa laitteissa käytetään Microsoftin Windows Phonea ja arvatenkin myös Windows 8:aa, sillä Microsoftin seuraava käyttöjärjestelmä tulee toimimaan myös mobiililaitteissa yleisillä ARM-arkkitehtuurin suorittimilla.
Kuukausi sitten Hewlett-Packard antoi kirveestä omalle Linux-pohjaiselle mobiilikäyttöjärjestelmälleen, WebOS:ille, joka lienee kaupallisena käyttöjärjestelmänä vielä kuolleempi kuin Meego ja Symbian.
Samsungin huhutaan keikauttavan Bada-mobiilikäyttöjärjestelmänsä avoimeksi lähdekoodiksi ensi vuonna - todennäköisesti käyttöjärjestelmän elinvoimaisuuden takaamiseksi.
Omaa käyttöjärjestelmäänsä BlackBerry-laitteissaan käyttävä kanadalainen RIM on tavallaan pahemmassa ahdingossa kuin Nokia, sillä markkinaosuus sukeltaa, mutta horisontissa ei näy pelastavaa enkeliä.
Seitsemän mobiilikäyttöjärjestelmää on siis henkitoreissaan tai ainakin huteralla pohjalla. Alan menestyjiä ovat Googlen Android-mobiilikäyttöjärjestelmä, joka ahmii markkinaosuuksia älypuhelin- ja tablettirintamilla huikeaa vauhtia, sekä muodikkaista Applen laitteista löytyvä iOS.
Windows Phonen ja Windows 8:n mobiiliversion menestys alkaa hahmottua vasta vuodenvaihteen jälkeen. Googlella on Androidin lisäksi hihassaan vielä verkkopohjainen ChromeOS.
Mobiilikäyttöjärjestelmien taistelu on siis veristä ja myllerryksiä tapahtuu kuukausittain.
Tietotekniikan kehitystä edes summittaisesti seuranneet kuitenkin tietävät, että laitteistojen tehot kasvavat huimaa - ja tasaista - tahtia. Aivan viime vuosina - käytännössä juuri älypuhelinten ja tablettien esiinmarssin aikana - varsinkin mobiiliprosessorit ja -grafiikkapiirit ovat ampaisseet hurjaan nousuun. Tai oikeastaan vähävirtaiset piirit ovat saavuttaneet tason, jolla niissä riittää ruutia työpöytäpohjaisten käyttöjärjestelmien, kuten Androidin ja Windowsin, pyörittämiseen.
Vielä tämän vuoden aikana ja viimeistään ensi vuonna julkaistavat/yleistyvät 2-4 -ytimiset mobiiliprosessorit grafiikkakiihdyttimineen (mm. nVidian Tegra3/Kal-El ja vaikkapa Qualcommin S3- ja S4 -sarjan Snapdragonit) lienevät hyvinkin jo niin tehokkaita, että niillä voinee ajaa vaikkapa Ubuntu Linuxia ja tavallista Windows 8:a vähintään riittävän vikkelästi peruskäytössä.
Herää kysymys; mihin mobiilikäyttöjärjestelmiä enää tarvitaan? Onko nyt käynnissä oleva mobiilikäyttöjärjestelmien pudotuspeli vain alkusoittoa koko mobiilikäyttöjärjestelmän konseptin katoamiselle? Toisin sanoen, häämöttääkö myös Androidin ja iOSin sukupuutto jo 3-4 vuoden päässä?
Mobiilikäyttöjärjestelmien keskeiset erot "isoihin" käyttöjärjestelmiin ovat käsittääkseni olleet tekninen keveys (koska laskentatehoa ja muistia on ollut vähän) ja käyttökohteeseen sovitettu käyttöliittymä. Näistä ensiksi mainittu on siis poistumassa teknisen kehityksen myötä, ja käyttöliittymän muokattavuus alkaa olla nykyaikaisten käyttöjärjestelmien perusominaisuuksia.
Perinteikkäästä Symbian-käyttöjärjestelmästä Nokia luopuu pikavauhtia. Jatkossa Nokian länsimarkkinoille suunnatuissa laitteissa käytetään Microsoftin Windows Phonea ja arvatenkin myös Windows 8:aa, sillä Microsoftin seuraava käyttöjärjestelmä tulee toimimaan myös mobiililaitteissa yleisillä ARM-arkkitehtuurin suorittimilla.
Kuukausi sitten Hewlett-Packard antoi kirveestä omalle Linux-pohjaiselle mobiilikäyttöjärjestelmälleen, WebOS:ille, joka lienee kaupallisena käyttöjärjestelmänä vielä kuolleempi kuin Meego ja Symbian.
Samsungin huhutaan keikauttavan Bada-mobiilikäyttöjärjestelmänsä avoimeksi lähdekoodiksi ensi vuonna - todennäköisesti käyttöjärjestelmän elinvoimaisuuden takaamiseksi.
Omaa käyttöjärjestelmäänsä BlackBerry-laitteissaan käyttävä kanadalainen RIM on tavallaan pahemmassa ahdingossa kuin Nokia, sillä markkinaosuus sukeltaa, mutta horisontissa ei näy pelastavaa enkeliä.
Seitsemän mobiilikäyttöjärjestelmää on siis henkitoreissaan tai ainakin huteralla pohjalla. Alan menestyjiä ovat Googlen Android-mobiilikäyttöjärjestelmä, joka ahmii markkinaosuuksia älypuhelin- ja tablettirintamilla huikeaa vauhtia, sekä muodikkaista Applen laitteista löytyvä iOS.
Windows Phonen ja Windows 8:n mobiiliversion menestys alkaa hahmottua vasta vuodenvaihteen jälkeen. Googlella on Androidin lisäksi hihassaan vielä verkkopohjainen ChromeOS.
Mobiilikäyttöjärjestelmien taistelu on siis veristä ja myllerryksiä tapahtuu kuukausittain.
Tietotekniikan kehitystä edes summittaisesti seuranneet kuitenkin tietävät, että laitteistojen tehot kasvavat huimaa - ja tasaista - tahtia. Aivan viime vuosina - käytännössä juuri älypuhelinten ja tablettien esiinmarssin aikana - varsinkin mobiiliprosessorit ja -grafiikkapiirit ovat ampaisseet hurjaan nousuun. Tai oikeastaan vähävirtaiset piirit ovat saavuttaneet tason, jolla niissä riittää ruutia työpöytäpohjaisten käyttöjärjestelmien, kuten Androidin ja Windowsin, pyörittämiseen.
Vielä tämän vuoden aikana ja viimeistään ensi vuonna julkaistavat/yleistyvät 2-4 -ytimiset mobiiliprosessorit grafiikkakiihdyttimineen (mm. nVidian Tegra3/Kal-El ja vaikkapa Qualcommin S3- ja S4 -sarjan Snapdragonit) lienevät hyvinkin jo niin tehokkaita, että niillä voinee ajaa vaikkapa Ubuntu Linuxia ja tavallista Windows 8:a vähintään riittävän vikkelästi peruskäytössä.
Herää kysymys; mihin mobiilikäyttöjärjestelmiä enää tarvitaan? Onko nyt käynnissä oleva mobiilikäyttöjärjestelmien pudotuspeli vain alkusoittoa koko mobiilikäyttöjärjestelmän konseptin katoamiselle? Toisin sanoen, häämöttääkö myös Androidin ja iOSin sukupuutto jo 3-4 vuoden päässä?
Mobiilikäyttöjärjestelmien keskeiset erot "isoihin" käyttöjärjestelmiin ovat käsittääkseni olleet tekninen keveys (koska laskentatehoa ja muistia on ollut vähän) ja käyttökohteeseen sovitettu käyttöliittymä. Näistä ensiksi mainittu on siis poistumassa teknisen kehityksen myötä, ja käyttöliittymän muokattavuus alkaa olla nykyaikaisten käyttöjärjestelmien perusominaisuuksia.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Gratuitous Space Battles - avaruustaistelun ytimessä
Ripustettuani pelitoimittajan hanskani naulaan muutama vuosi sitten olen yrittänyt löytää jälleen pelaamisen iloa. Olen pyrkinyt pelaamaan vain silloin kun oikeasti huvittaa ja vain kiinnostavia pelejä.
Kiinnostavien pelien löytäminen on ollut yllättävän hankalaa. Usein kokeilut osuvat Steam-verkkokaupan alennusmyynneistä löytyviin (indie)strategiapeleihin.
Kesällä hankin Gratuitous Space Battles -avaruusstrategian kaverin suosituksesta. Peli on omassa lajissaan ilman muuta monessa mielessä onnistunut, vaikka keskeisistä ominaisuuksista löytyy hutejakin.
Nimensä mukaisesti peli keskittyy oleelliseen, eli avaruuslaivastojen taisteluun.
Pelimekaniikka on poikkeava, sillä pelaaja osallistuu vain taistelujen valmisteluun, ei itse taisteluun. Voitto tai tappio ansaitaan aluksia suunniteltaessa, laivaston muodostelmaa aseteltaessa ja yksittäisten alusten esikäskyjä annettaessa. Taistelun alettua tekoäly toteuttaa pelaajan antamia käskyjä mekaanisesti, ja jommasta kummasta laivastosta loppuu alukset ensin.
Pelissä on yksittäisiä taisteluita ja erikokoisten avaruusplänttien valtauskampanjoita, mutta jälkimmäisissä strateginen ulottuvuus on pinnallinen. Syvyyttä ja vaihtelua peliin on pyritty saada jonkin verran toisistaan poikkeavilla sivilisaatioilla, joiden teknologioissa on omat vahvuutensa.
Vihollislaivastojen rökittäminen ja tähtikarttojen valtaaminen on hauskaa oman aikansa, mutta kestosuosikiksi pelistä ei ole.
Taistelun jälkeen Gratuitous Space Battles tarjoaa erittäin monipuoliset tilastot tapahtumista, ja tilastojen olisi ilmeisesti tarkoitus ohjata pelaajaa hiomaan aluksiaan ja taktiikkaansa. Tilastot ovat kuitenkin niin vaikeaselkoisia, että oleellisen tiedon löytäminen on työlästä. Se on sääli, sillä idea on hauska.
Itse pelimekaniikoista löytyy pari aukkoa, joiden takia ainakin itse löysin melko pian kaksi ylivoimaiselta tuntuvaa taktiikkaa. Voittoisien kikkojen löytämisen jälkeen niitä on vaikea olla käyttämättä, etenkin kun ns. oikeat taktiikat tuntuvat olevan vaikeita tai mahdottomia saada toimimaan.
Toisaalta pelin tarjoamat esikäskymahdollisuudet eivät mahdollista läheskään kaikkien uskottavalta vaikuttavien ideoiden kokeilemista.
Puutteineenkin Gratuitous Space Battles on paikkansa ansainnut. Peli viihdyttää aikansa, eikä keskitasoa parempia avaruustaistelustrategioita ole viime vuosina kovin montaa julkaistu.
Tässä valossa Steam ja indie-skene lunastavat lupaustaan täydellisesti. Yksikään suuri pelijulkaisija ei olisi tällaisen pelin kehittelyyn panostanut (... vaikka digijakelun myötä isot julkaisijat ovat alkaneet julkaista rajallisesti myös pieniä pelejä, mikä on yksinkertaisesti mahtavaa)
Kiinnostavien pelien löytäminen on ollut yllättävän hankalaa. Usein kokeilut osuvat Steam-verkkokaupan alennusmyynneistä löytyviin (indie)strategiapeleihin.
Kesällä hankin Gratuitous Space Battles -avaruusstrategian kaverin suosituksesta. Peli on omassa lajissaan ilman muuta monessa mielessä onnistunut, vaikka keskeisistä ominaisuuksista löytyy hutejakin.
Nimensä mukaisesti peli keskittyy oleelliseen, eli avaruuslaivastojen taisteluun.
Pelimekaniikka on poikkeava, sillä pelaaja osallistuu vain taistelujen valmisteluun, ei itse taisteluun. Voitto tai tappio ansaitaan aluksia suunniteltaessa, laivaston muodostelmaa aseteltaessa ja yksittäisten alusten esikäskyjä annettaessa. Taistelun alettua tekoäly toteuttaa pelaajan antamia käskyjä mekaanisesti, ja jommasta kummasta laivastosta loppuu alukset ensin.
Pelissä on yksittäisiä taisteluita ja erikokoisten avaruusplänttien valtauskampanjoita, mutta jälkimmäisissä strateginen ulottuvuus on pinnallinen. Syvyyttä ja vaihtelua peliin on pyritty saada jonkin verran toisistaan poikkeavilla sivilisaatioilla, joiden teknologioissa on omat vahvuutensa.
Vihollislaivastojen rökittäminen ja tähtikarttojen valtaaminen on hauskaa oman aikansa, mutta kestosuosikiksi pelistä ei ole.
Taistelun jälkeen Gratuitous Space Battles tarjoaa erittäin monipuoliset tilastot tapahtumista, ja tilastojen olisi ilmeisesti tarkoitus ohjata pelaajaa hiomaan aluksiaan ja taktiikkaansa. Tilastot ovat kuitenkin niin vaikeaselkoisia, että oleellisen tiedon löytäminen on työlästä. Se on sääli, sillä idea on hauska.
Itse pelimekaniikoista löytyy pari aukkoa, joiden takia ainakin itse löysin melko pian kaksi ylivoimaiselta tuntuvaa taktiikkaa. Voittoisien kikkojen löytämisen jälkeen niitä on vaikea olla käyttämättä, etenkin kun ns. oikeat taktiikat tuntuvat olevan vaikeita tai mahdottomia saada toimimaan.
Toisaalta pelin tarjoamat esikäskymahdollisuudet eivät mahdollista läheskään kaikkien uskottavalta vaikuttavien ideoiden kokeilemista.
Puutteineenkin Gratuitous Space Battles on paikkansa ansainnut. Peli viihdyttää aikansa, eikä keskitasoa parempia avaruustaistelustrategioita ole viime vuosina kovin montaa julkaistu.
Tässä valossa Steam ja indie-skene lunastavat lupaustaan täydellisesti. Yksikään suuri pelijulkaisija ei olisi tällaisen pelin kehittelyyn panostanut (... vaikka digijakelun myötä isot julkaisijat ovat alkaneet julkaista rajallisesti myös pieniä pelejä, mikä on yksinkertaisesti mahtavaa)
lauantai 17. syyskuuta 2011
169 euron miniläppäri - Asus Eee pc X101
Asuksen Eee pc X101 -miniläppäri alkaa olla pikkuhiljaa saatavissa ainakin eurooppalaisista verkkokaupoista. Tuotteen ehkä huomionarvoisin ominaisuus on hinta - 169 euroa tai 199 dollaria. Varsinkin lanseeraushinnaksi reilusti alle 200 euroa on vähän, sillä perinteisesti it-tuotteiden hinnat laskevat ajan myötä.
Hinta on saatu alas todennäköisesti enimmäkseen jättämällä Windows-lisenssi pois, sillä X101:n käyttöjärjestelmä on Meegon netbook-versio.
Laitteen rauta on tavanomaista halvan miniläppärin tekniikkaa - yksiytiminen Intelin Atom-mobiiliprosessori, yksi gigatavu muistia (mutta sentään DDR3-tyyppistä), 8 gigatavun SSD-levy ja wifi+bluetooth -yhteydet. Laite on myös näppärän kokoinen; 10-tuumainen näyttö, painoa alle kilo ja paksuutta alle kaksi senttiä.
Muutaman viikon käytön perusteella esiin on noussut mm. seuraavaa:
Solakkuuden ja keveyden lisäksi hyviin ominaisuuksiin voidaan laskea laitteen pohjasta helposti avattavissa oleva luukku, jonka kautta muistikamman voi vaihtaa parigigaiseksi ja kaipa SSD-levykin on vaihdettavissa suurempaan.
Huonojakin puolia löytyy. X101:n näppäimistö ei ole kovin miellyttävä, ja kirjoitusmentaliteetissa kannattaa muistella mekaanisien kirjoituskoneiden vaatimaa reipasta napauttelua.
Tilasin oman kappaleeni Saksan Amazonista, joten näppäimistö oli paikallista mallia - tosin ainoa ero skandinäppikseen on y- ja z-näppäinten keskenään vaihtuneet paikat (jotka eivät tietenkään vaikuta ruudulle ilmestyviin merkkeihin, jos käyttöjärjestelmän kieleksi on valittu suomi). Hintaa laitteelle kertyi toimituskuluineen 182,20 euroa.
Laite toimitetaan jostain syystä Meegon 1.1 -versiolla, vaikka 1.2 julkaistiin jo toukokuussa(kohan se oli). Sain koko laitteen jumiin ohjelmistoa päivittämällä, mikä ei sinänsä ole ongelma, koska Meego 1.2:n saa luonnollisesti ladattua netistä ilmaiseksi ja asennettua helposti (joskin pari mutkantapaista siinäkin on; aikavyöhykkeeksi oli valittava jokin muu kuin GMT+2, tai asennusohjelma ei suostunut etenemään).
Meego 1.2 netbook UX (user experience eli käyttäjäkokemus) on melko heikko vaikkapa Ubuntuun verrattuna. Tokihan sillä tulee toimeen, mutta tilannetta ei paranna käyttöjärjestelmän tökkiminen.
Hyytyily on todella yllättävää, Meegonhan piti olla Linuxien mobiileimmasta (siis vähäisillä tehoilla toimeen tulevasta) päästä. Myös suoraan applikaatiomanagerista ladattavissa olevien (tavis)sovellusten määrä on vähäinen, perustason mediasoittimet, selain, sähköposti, pikaviestimet jne. toki löytyvät valmiiksi asennettuina.
Yksi hyvä miniläppärin perustesti on YouTube-videoiden katselu, ja siitä X101 (tai pitäisikö sanoa Meego) ei selviä kunnialla; tökkii ja pätkii pahasti ensimmäisellä katselukerralla, mutta puskurointivaiheen jälkeen juuri ja juuri katsottavasti.
Asiaan saattaa tulla parannusta lokakuussa julkaistavan Meego 1.3 -version myötä, mutta jos ongelma on pääasiassa Meegon Flash-pluginissa, ei käyttöjärjestelmän rivakoituminen välttämättä riitä.
Laitteen halpa kolmikennoinen perusakku ei kestä kovin pitkään, muutamia tunteja kunnon käytöllä.
Kaikkiaan laitteen käytöstä jää muutama ajatus päällimmäiseksi:
Miksi markkinoilla ei jo ole pitkää liutaa ARM-prosessoreihin perustuvia miniläppäreitä? ARM-tabletteja tunkee joka tuutista, mutta ne eivät ole kovin kiinnostavia. Esimerkiksi Tegra2-pohjainen miniläppäri voisi olla kiva (Toshiba AC-100:aa ei lasketa puolen gigan keskusmuistin takia). Viimeistään Tegra3:a on pakko saada myös miniläppärinä, jos maailmassa on mitään järkeä.
Miksi käytännössä kaikki (muut) miniläppärit myydään pakollisella Windows-lisenssillä? Se näyttäisi tuovan 30-50 euroa lisää hintaa, ja se on paljon noin 200 euron hintaluokan laitteessa. Olisikohan jälleen aika valittaa jonnekin Microsoft-verosta? Meegon miniläppäriversio ei vielä vakuuta, mutta Linuxeja on muitakin ja ehkä Meego vielä kypsyy.
Hinta on saatu alas todennäköisesti enimmäkseen jättämällä Windows-lisenssi pois, sillä X101:n käyttöjärjestelmä on Meegon netbook-versio.
Laitteen rauta on tavanomaista halvan miniläppärin tekniikkaa - yksiytiminen Intelin Atom-mobiiliprosessori, yksi gigatavu muistia (mutta sentään DDR3-tyyppistä), 8 gigatavun SSD-levy ja wifi+bluetooth -yhteydet. Laite on myös näppärän kokoinen; 10-tuumainen näyttö, painoa alle kilo ja paksuutta alle kaksi senttiä.
Muutaman viikon käytön perusteella esiin on noussut mm. seuraavaa:
Solakkuuden ja keveyden lisäksi hyviin ominaisuuksiin voidaan laskea laitteen pohjasta helposti avattavissa oleva luukku, jonka kautta muistikamman voi vaihtaa parigigaiseksi ja kaipa SSD-levykin on vaihdettavissa suurempaan.
Huonojakin puolia löytyy. X101:n näppäimistö ei ole kovin miellyttävä, ja kirjoitusmentaliteetissa kannattaa muistella mekaanisien kirjoituskoneiden vaatimaa reipasta napauttelua.
Tilasin oman kappaleeni Saksan Amazonista, joten näppäimistö oli paikallista mallia - tosin ainoa ero skandinäppikseen on y- ja z-näppäinten keskenään vaihtuneet paikat (jotka eivät tietenkään vaikuta ruudulle ilmestyviin merkkeihin, jos käyttöjärjestelmän kieleksi on valittu suomi). Hintaa laitteelle kertyi toimituskuluineen 182,20 euroa.
Laite toimitetaan jostain syystä Meegon 1.1 -versiolla, vaikka 1.2 julkaistiin jo toukokuussa(kohan se oli). Sain koko laitteen jumiin ohjelmistoa päivittämällä, mikä ei sinänsä ole ongelma, koska Meego 1.2:n saa luonnollisesti ladattua netistä ilmaiseksi ja asennettua helposti (joskin pari mutkantapaista siinäkin on; aikavyöhykkeeksi oli valittava jokin muu kuin GMT+2, tai asennusohjelma ei suostunut etenemään).
Meego 1.2 netbook UX (user experience eli käyttäjäkokemus) on melko heikko vaikkapa Ubuntuun verrattuna. Tokihan sillä tulee toimeen, mutta tilannetta ei paranna käyttöjärjestelmän tökkiminen.
Hyytyily on todella yllättävää, Meegonhan piti olla Linuxien mobiileimmasta (siis vähäisillä tehoilla toimeen tulevasta) päästä. Myös suoraan applikaatiomanagerista ladattavissa olevien (tavis)sovellusten määrä on vähäinen, perustason mediasoittimet, selain, sähköposti, pikaviestimet jne. toki löytyvät valmiiksi asennettuina.
Yksi hyvä miniläppärin perustesti on YouTube-videoiden katselu, ja siitä X101 (tai pitäisikö sanoa Meego) ei selviä kunnialla; tökkii ja pätkii pahasti ensimmäisellä katselukerralla, mutta puskurointivaiheen jälkeen juuri ja juuri katsottavasti.
Asiaan saattaa tulla parannusta lokakuussa julkaistavan Meego 1.3 -version myötä, mutta jos ongelma on pääasiassa Meegon Flash-pluginissa, ei käyttöjärjestelmän rivakoituminen välttämättä riitä.
Laitteen halpa kolmikennoinen perusakku ei kestä kovin pitkään, muutamia tunteja kunnon käytöllä.
Kaikkiaan laitteen käytöstä jää muutama ajatus päällimmäiseksi:
Miksi markkinoilla ei jo ole pitkää liutaa ARM-prosessoreihin perustuvia miniläppäreitä? ARM-tabletteja tunkee joka tuutista, mutta ne eivät ole kovin kiinnostavia. Esimerkiksi Tegra2-pohjainen miniläppäri voisi olla kiva (Toshiba AC-100:aa ei lasketa puolen gigan keskusmuistin takia). Viimeistään Tegra3:a on pakko saada myös miniläppärinä, jos maailmassa on mitään järkeä.
Miksi käytännössä kaikki (muut) miniläppärit myydään pakollisella Windows-lisenssillä? Se näyttäisi tuovan 30-50 euroa lisää hintaa, ja se on paljon noin 200 euron hintaluokan laitteessa. Olisikohan jälleen aika valittaa jonnekin Microsoft-verosta? Meegon miniläppäriversio ei vielä vakuuta, mutta Linuxeja on muitakin ja ehkä Meego vielä kypsyy.
perjantai 16. syyskuuta 2011
Nokia N9 ja Meego-limbo
Nokian ympärillä on kuohunut jo vuosia, ja vielä enemmän Steven Elopin tartuttua yhtiön ruoriin vuosi sitten. Meegon hylkääminen on aiheuttanut laajasti päänpyörittelyä ja katkeruutta, ehkä aiheellisesti. Uskon kuitenkin Nokian nousevan jälleen Windows-puhelimien myötä. Syvemmälle suohon onkin aika vaikea päästä.
Kävi miten kävi, Intelin kanssa jo pitkälle ehtinyt Meegon kehitystyö ja N9 -meegopuhelin ovat ajautuneet Nokian täyskäännöksen takia erikoiseen limboon.
N9:n myötä Nokialla on ensimmäinen tuote moneen vuoteen, joka on saanut hyvän vastaanoton mediassa ja kuluttajilta. Eikä mikä tahansa tuote, vaan älypuhelin, joissa Nokian markkinaosuutta haukkasi ensin Apple iPhonella ja sittemmin loputkin puhelinvalmistajista Android-luureillaan. Surkuhupaisinta on, että N9:stä löytyy Androidin rökittävä ja Applen iOS:n kanssa topakasti kilpaileva käyttöliittymä. Varsinkaan sellaista Nokian ei kriitikoiden mielestä pitänyt osata valmistaa.
Meego-käyttöjärjestelmä on monen tahon mukaan niin ikään kuranttia tavaraa, ainakin huomattavasti nykyaikaisempi ja monikäyttöisempi kuin parjattu Symbian.
Nokialla oli siis Meegossa lupaava uusi alku ohjelmistopuolella ja N9:ssä siitä innostava ensimmäinen esimerkki... Mutta silti molemmat jäänevät Androidin ja tulevan Windows Phone -ekosysteemien murskaamaksi, koska Meegolla ei enää ole vahvaa veturia. En yllättyisi lainkaan, jos Intelkin ilmoittaisi siirtävänsä Meegon virallisesti syrjään (todellisuudessa se on ehkä jo tehty).
Paljoa murskattavaa ei tosin edes ole; yksi näpsäkkä älypuhelin ja esimerkiksi suositulle Ubuntulle roimasti häviävä miniläppärikäyttöjärjestelmä. Meegon Tablet- ja IVI -inkarnaatioita ei taideta nähdä kuin harrasteprojekteissa (tosifanit saavat laskea mukaan WeTabin, jos saavat siitä lohtua).
Julkisuudessa on jonkin verran ihmetelty miksi Nokia edes julkaisee N9:n, koska sen edustamalla käyttöjärjestelmällä, teknologialla ja ekosysteemillä ei ole firmassa enää sijaa. Yksi pääsky ei tee kesää, mutta laitteen julkaisusta, markkinoinnista ja minimaalisestakin tuotetuesta tulee kyllä aiheutumaan kuluja ja vaivaa.
Oma arvaukseni on, että Nokia ja Intel ovat Meego-yhteistyön aloittaessaan sopineet Nokian julkaisevan tietyn määrän Meego-laitteita, ja Nokialle kävisi kalliimmaksi pyristellä sopimuksesta irti (myös?) N9:n osalta kuin tuupata se markkinoille, kääriä siitä pienehkö määrä myyntituloja (joita Nokia toki tarvitsee, ja etenkin markkinaosuutta) ja jättää sitten Meego ja N9 kuolemaan hiljaa pois.
Meegoa Nokian taas ei kannattaisi enää kehittää vaikka saisikin Microsoftilta siihen suostumuksen, sillä päällekkäisyys Windows Phonen kanssa olisi täydellinen. Enkä epäile hetkeäkään, että Microsoft suostuisi elättämään kyytä polvellaan ja heikentäisi otettaan Nokiasta sallimalla Nokian pitää takaporttia auki yhteistyön alkaessa mahdollisesti tökkiä.
Laihaksi lohduksi voi ehkä mieltää sen, että Nokian todennäköisesti ensimmäiseksi Windows-älypuhelimeksi julkaistava Sea Ray näyttää laitteena samalta kuin N9.
Mutta kohta sitä N9:ä saa! Kaikki mukaan vain Nokian Ensikosketus-kampanjaan, jos ei muuten kuin ironisesti. Tirskuttiin sitä aikanaan N-Gagellekin...
Kävi miten kävi, Intelin kanssa jo pitkälle ehtinyt Meegon kehitystyö ja N9 -meegopuhelin ovat ajautuneet Nokian täyskäännöksen takia erikoiseen limboon.
N9:n myötä Nokialla on ensimmäinen tuote moneen vuoteen, joka on saanut hyvän vastaanoton mediassa ja kuluttajilta. Eikä mikä tahansa tuote, vaan älypuhelin, joissa Nokian markkinaosuutta haukkasi ensin Apple iPhonella ja sittemmin loputkin puhelinvalmistajista Android-luureillaan. Surkuhupaisinta on, että N9:stä löytyy Androidin rökittävä ja Applen iOS:n kanssa topakasti kilpaileva käyttöliittymä. Varsinkaan sellaista Nokian ei kriitikoiden mielestä pitänyt osata valmistaa.
Meego-käyttöjärjestelmä on monen tahon mukaan niin ikään kuranttia tavaraa, ainakin huomattavasti nykyaikaisempi ja monikäyttöisempi kuin parjattu Symbian.
Nokialla oli siis Meegossa lupaava uusi alku ohjelmistopuolella ja N9:ssä siitä innostava ensimmäinen esimerkki... Mutta silti molemmat jäänevät Androidin ja tulevan Windows Phone -ekosysteemien murskaamaksi, koska Meegolla ei enää ole vahvaa veturia. En yllättyisi lainkaan, jos Intelkin ilmoittaisi siirtävänsä Meegon virallisesti syrjään (todellisuudessa se on ehkä jo tehty).
Paljoa murskattavaa ei tosin edes ole; yksi näpsäkkä älypuhelin ja esimerkiksi suositulle Ubuntulle roimasti häviävä miniläppärikäyttöjärjestelmä. Meegon Tablet- ja IVI -inkarnaatioita ei taideta nähdä kuin harrasteprojekteissa (tosifanit saavat laskea mukaan WeTabin, jos saavat siitä lohtua).
Julkisuudessa on jonkin verran ihmetelty miksi Nokia edes julkaisee N9:n, koska sen edustamalla käyttöjärjestelmällä, teknologialla ja ekosysteemillä ei ole firmassa enää sijaa. Yksi pääsky ei tee kesää, mutta laitteen julkaisusta, markkinoinnista ja minimaalisestakin tuotetuesta tulee kyllä aiheutumaan kuluja ja vaivaa.
Oma arvaukseni on, että Nokia ja Intel ovat Meego-yhteistyön aloittaessaan sopineet Nokian julkaisevan tietyn määrän Meego-laitteita, ja Nokialle kävisi kalliimmaksi pyristellä sopimuksesta irti (myös?) N9:n osalta kuin tuupata se markkinoille, kääriä siitä pienehkö määrä myyntituloja (joita Nokia toki tarvitsee, ja etenkin markkinaosuutta) ja jättää sitten Meego ja N9 kuolemaan hiljaa pois.
Meegoa Nokian taas ei kannattaisi enää kehittää vaikka saisikin Microsoftilta siihen suostumuksen, sillä päällekkäisyys Windows Phonen kanssa olisi täydellinen. Enkä epäile hetkeäkään, että Microsoft suostuisi elättämään kyytä polvellaan ja heikentäisi otettaan Nokiasta sallimalla Nokian pitää takaporttia auki yhteistyön alkaessa mahdollisesti tökkiä.
Laihaksi lohduksi voi ehkä mieltää sen, että Nokian todennäköisesti ensimmäiseksi Windows-älypuhelimeksi julkaistava Sea Ray näyttää laitteena samalta kuin N9.
Mutta kohta sitä N9:ä saa! Kaikki mukaan vain Nokian Ensikosketus-kampanjaan, jos ei muuten kuin ironisesti. Tirskuttiin sitä aikanaan N-Gagellekin...
torstai 15. syyskuuta 2011
Running with rifles!
Blogini ensimmäinen kirjoitus puffaa omassa lajissaan mainiota indiepeliä Running with riflesiä.
Tamperelaisen Modulaation Gamesin kehittämä Running with rifles on edennyt beta 0.4 -versioon, joka on merkittävä virstanpylväs parillakin tavalla.
Pelissä on nyt mukana nettipeli, vaikkakaan ei viimeisen päälle käytettävästi.
Nettipelin myötä peli on myös saavuttanut pre-purchase -vaiheen, joten pikkusolttujen taistelun kehitystä on luontevaa tukea rahallisesti mm. Minecraftista tutun bisnesmallin myötä. Toivoa sopii, että rahaa liruisi Modulaation suuntaan pian riittävästi pelin kehittämisen kiihdyttämiseksi entisestään.
Running with rifles muistuttaa jonkin verran Amiga-klassikko Cannon Fodderia, mikä tekee pelistä automaattisesti kiinnostavan. Cannon Fodder oli erinomainen peli, ja kantaaottavuudessaan ennen kaikkea erinomainen sotapeli. Toisaalta cannonfoddermainen meininki tuntuu nykyään tuoreelta - niin hämmentävää kuin se onkin, harvassa sotateemaisessakaan nykypelissä hahmot kuolevat pääasiassa ensimmäisestä osumasta. Pelin kotisivuilla löytyvästä videosta saa hyvän kuvan pelin luonteesta.
Tamperelaisen Modulaation Gamesin kehittämä Running with rifles on edennyt beta 0.4 -versioon, joka on merkittävä virstanpylväs parillakin tavalla.
Pelissä on nyt mukana nettipeli, vaikkakaan ei viimeisen päälle käytettävästi.
Nettipelin myötä peli on myös saavuttanut pre-purchase -vaiheen, joten pikkusolttujen taistelun kehitystä on luontevaa tukea rahallisesti mm. Minecraftista tutun bisnesmallin myötä. Toivoa sopii, että rahaa liruisi Modulaation suuntaan pian riittävästi pelin kehittämisen kiihdyttämiseksi entisestään.
Running with rifles muistuttaa jonkin verran Amiga-klassikko Cannon Fodderia, mikä tekee pelistä automaattisesti kiinnostavan. Cannon Fodder oli erinomainen peli, ja kantaaottavuudessaan ennen kaikkea erinomainen sotapeli. Toisaalta cannonfoddermainen meininki tuntuu nykyään tuoreelta - niin hämmentävää kuin se onkin, harvassa sotateemaisessakaan nykypelissä hahmot kuolevat pääasiassa ensimmäisestä osumasta. Pelin kotisivuilla löytyvästä videosta saa hyvän kuvan pelin luonteesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)