Olen liputtanut surutta ARM-pohjaisten järjestelmäpiirien (SoC eli system on a chip) puolesta. Perusteinani on ollut selvät ja todelliset trendit: ARM-arkkitehtuuriin perustuva piiri löytyy käytännössä kaikista älypuhelimista ja melkein kaikista tableteista. Molempien tehot ovat kasvaneet räjähdysmäisesti muutaman viime vuoden aikana, ja toisaalta ei-lippulaivamallien hinnat ovat romahtaneet.
Kovista tehoista malliesimerkkejä ovat mm. nVidian Tegra 3 -piiriin pohjautuvat laitteet ja uusi iPad, kustannustehokkuudesta vaikkapa 35 dollarin Raspberry Pi -tietokone.
Kolmas ARMin etu on vähäinen virrankulutus ja siten vähäinen lämpeneminen - tosin uuden iPadin kerrotaan hehkuvan rasituksessa melkoisesti.
Ruudikkaimmissa ARM SoCeissa on jo nyt riittävästi tehoa läppärin pyörittämiseen, ja ensimmäisiä uuden aallon ARM-läppäreitä odotellaan markkinoille (kuten aina). Niiden pitäisi olla kovinkin halpoja, erittäin kevyitä ja akkukestoltaan parempia kuin mihin on totuttu.
Lyhyesti sanottuna ARM-teknologia on niin innostavaa, että minäkin inspiroiduin visioimaan aiheen ympärille täydellisen laitteen.
x86-arkkitehtuurilla prosessorimarkkinoiden suvereeniksi ykköseksi noussut Intel ei tietenkään katso ARMin nousua kädet taskussa. Intelin ensimmäinen SoC, Atom Z2460, on löytänyt tiensä ensimmäiseen jotakuinkin markkinoille ehtineeseen tuotteeseen, Lava Xolo X900 -älypuhelimeen. Ja kas - tilanne näyttää välittömästi aivan toiselta kuin piti. Intel on tehnyt sen, mihin sen ei pitänyt pystyä.
Atom Z2460 ei ole huipputuote. Se ei ole nopein, halvin tai akkuystävällisin SoC.
Mutta se on aika nopea.
Hinnasta en tiedä, mutta sillä ei ole väliä - Intelillä on todellakin varaa vallata markkinaosuutta vaikka tappiollisesti.
Ehkä oleellisinta on virrankulutus. Sekin osuu vertailussa pakan keskikastiin. Intel todellakin pystyy tekemään vähävirtaisen prosessorin. Ja x86-arkkitehtuuri taipuu vähävirtaiseksi.
Siinäpä kaksi ainakin minut yllättänyttä juttua.
On hyvä kiinnittää huomiota siihen, että nyt on kyse Intelin ensimmäisestä yrityksestä Intelille uudessa tuoteryhmässä. Tulevat mallit lienevät parempia. Silloin ARM-arkkitehtuurin edut alkavat haihtua olemattomiin. Toki myös ARMit jatkavat rakettimaista nousuaan.
Oma tärkeä lukunsa on ohjelmistopuoli, ja kenellä siellä on etumatkaa. Windows pyörii ARM-prosessoreilla vielä tämän vuoden aikana. Silloin Intel menettää valtavan kilpailuedun. Tosin hirvittävä läjä x86-koneille kirjoitettuja pelejä (ja muita sovelluksia) ei katoa mihinkään, ja ARM-Windowsin menestyksestä ei ole takeita.
Android puolestaan pyörii x86-arkkitehtuurilla jo nyt.
Tulee hurja vääntö.
sunnuntai 29. huhtikuuta 2012
lauantai 21. huhtikuuta 2012
... mutta onneksi pelit kypsyvät
Angstasin edellisessä tekstissäni pelien vahvasta keskittymisestä väkivallassa rypemiseen. Onneksi viimeaikoina on näkynyt paljon uutisia alan mahtimiesten (ja -naisten!) rohkaisevista näkemyksistä; kyllä ne pelit vaan kypsyvät, pikkuhiljaa. Ihan kohta.
Remedyn Matias Myllyrinne kiteytti asian näin: "You can do games for 20- or 30-year-old folks who like HBO."
Mahtavaa, mutta liekö vielä juuri nyt hieman positiivis-profeetallista?
Mm. kirjailijana tunnettu David Kushner puolestaan näkee Grand Theft Auto: San Andreaksen Hot Coffee -skandaalin jonkinlaisena murroksena pelien kasvussa lapsuudesta räiskyvään teini-ikään: "I do really believe that some of that pain was necessary for the growth of the medium. You know what I mean? I think that we saw, with GTA IV, barely anyone talked about the sex and violence. And I think with GTA V it's going to be even less of a story."
Kuulostaa tarkkanäköiseltä ja ihan järkevältä.
Ubisoftille 800 henkilön megastudiota Torontoon rakentava Jade Raymond komppaa: "We don't need to make the equivalent to a Michael Bay flick in order to sell five million copies. I think things can be exciting, have meaning and hit important topics, and I'm not the only one that thinks that."
Ubisoft tunnetaan jättijulkaisijoista kaikkein progressiivisimpana ja taiteellisimpana, ehkä eurooppalaisuudestaan johtuen. Raymondin näkemyksillä onkin väliä ennen kaikkea siksi, että Ubisoft on järkälemäinen firma ja Toronton uutuusstudioon tulee henkilöstöä todellakin 800. Kaikki eivät toki tee pelejä ja kaikki eivät ole Raymondin peukalon alla, mutta osa on.
Hmm. Keräsin linkit Gamesindusty.biz -sivustolta, joka vaatii nykyään rekisteröitymisen juttujen lukemiseen. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille alasta vähänkään kiinnostuneelle, sillä saitti on korvaamaton.
Remedyn Matias Myllyrinne kiteytti asian näin: "You can do games for 20- or 30-year-old folks who like HBO."
Mahtavaa, mutta liekö vielä juuri nyt hieman positiivis-profeetallista?
Mm. kirjailijana tunnettu David Kushner puolestaan näkee Grand Theft Auto: San Andreaksen Hot Coffee -skandaalin jonkinlaisena murroksena pelien kasvussa lapsuudesta räiskyvään teini-ikään: "I do really believe that some of that pain was necessary for the growth of the medium. You know what I mean? I think that we saw, with GTA IV, barely anyone talked about the sex and violence. And I think with GTA V it's going to be even less of a story."
Kuulostaa tarkkanäköiseltä ja ihan järkevältä.
Ubisoftille 800 henkilön megastudiota Torontoon rakentava Jade Raymond komppaa: "We don't need to make the equivalent to a Michael Bay flick in order to sell five million copies. I think things can be exciting, have meaning and hit important topics, and I'm not the only one that thinks that."
Ubisoft tunnetaan jättijulkaisijoista kaikkein progressiivisimpana ja taiteellisimpana, ehkä eurooppalaisuudestaan johtuen. Raymondin näkemyksillä onkin väliä ennen kaikkea siksi, että Ubisoft on järkälemäinen firma ja Toronton uutuusstudioon tulee henkilöstöä todellakin 800. Kaikki eivät toki tee pelejä ja kaikki eivät ole Raymondin peukalon alla, mutta osa on.
Hmm. Keräsin linkit Gamesindusty.biz -sivustolta, joka vaatii nykyään rekisteröitymisen juttujen lukemiseen. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille alasta vähänkään kiinnostuneelle, sillä saitti on korvaamaton.
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Peleissä draama tarkoittaa väkivaltaa
En juuri arvosta pelien tarinoita tai tarinankerrontaan pyrkiviä pelejä. Syy on selvä; pelien tarinat ovat pääosin ihan pas.. Aika heikkoja.
Tai pikemminkin tarinankerrontaa tehdään naurettavan vajaalla keinovalikoimalla. Yritä siinä sitten kirjoittaa kunnon draamaa tai vedota aikuisen pelaajan tunteisiin, kun ainoa sallittu sisältö on väkivalta eri muodoissaan.
Pelien tarinankerronnan ja sisältöjen tila on hämmästyttävä. On tiedetty jo iät ja ajat, että aikuiset pelaavat. Ja varsinkin aikuisilla on varaa käyttää peleihin rahaa. K18-ikäraja on ollut käytettävissä jo ties kuinka kauan. Ja silti sisällöt ja tarinat painottuvat varhaisteineille suunnattuihin valtafantasioihin.
Olen pähkäillyt, että koko ilmiöstä on syyttäminen Yhdysvaltojen sensuurilakeja ja -käytäntöjä. Jenkkilän pelimarkkinoiden taloudellinen merkitys on dominoiva, joten pelit on käytännössä pakko sovittaa paikalliseen kaksinaismoralismiin.
Toisin sanoen jo pelkkä alastomuus on käytännössä kiellettyä, saati sitten minkäänlainen erotiikka. Usein alastomuuden ja erotiikan mukana poistuu romanttisen rakkauden kuvaukset kokonaisuudessaan (joka sinänsä on pelintekijöiden vika, sillä kiinnostavia suhteita voisi kuvata varsin hyvin ilman yksityiskohtaista alastomuutta ja erotiikkaa).
Mutta väkivalta on OK! Puhtaasti erilaisille väkivaltakuvauksille ei perustu pelkästään tuhansia pelejä, vaan kokonaisia pelityyppejä. Hatusta vetämällä väittäisin, että selvästi yli puolet pelityypeistä perustuu väkivaltaisen konfliktin kuvaamiseen, jaoteltiin pelityypit kuinka tahansa.
Aika ällistyttävää. Minulla ei ole mitään väkivaltaviihdettä vastaan, päinvastoin. Ja ei, väkivaltapelit eivät yksinään aiheuta väkivaltaista käytöstä. Mutta tylsäksihän jatkuva ampuminen, silpominen, mestaaminen ja hakkaaminen käy. Se on selvää, monotonisuus on monotonista.
En myöskään varsinaisesti kaipaa peleihin seksiä tai pornoa seksin tai pornon takia (vaikka ei minulla ole mitään niitäkään vastaan). Kaipaan vastapainoa, mitä tahansa vastapainoa, ainaiselle väkivallalle.
Monipuolisemmat ja kypsemmät teemat ja keinot tarinankerronnassa varmaankin toisivat tätä vastapainoa; jokainen sekunti HBO:n laatusarjaa muistuttavaa sisältöä olisi sekunti vähemmän lentävää verta.
Itse asiassa HBO:n laatusarjat ovat hyvä esimerkki siitä, että ne veriroiskeetkin voivat kuulua asiaan ja jopa säväyttää, jos niitä pohjustetaan kärsivällisesti.
Ylipäätään olisi kiva, jos peliteollisuudessa vilkaistaisiin jälleen television suuntaan. 2000-luvulla telkkaridraama koki selvän renessanssin, ja sarjat harppasivat aivan uudelle kiinnostavuuden tasolle. Osin väkivallan ja seksin keinoin, mutta molemmat opittiin valjastamaan draaman välineiksi aivan uudella tavalla, tai ennemminkin uudella voimalla. Väkivaltaa piisaa, mutta se ei ole pääosassa yksin (eikä edes kaksikkona seksin kanssa; molemmilla on ehkä isokin rooli, mutta ei päärooli, saati ainoa rooli).
Toki väkivallassa on selvä pelillinen ansio, joka selittää sen suhteettoman suurta roolia peleissä; väkivalta on aktiivista toimintaa, ja myös pelit ovat ennen kaikkea vuorovaikutteista toimintaa. Pelejä pelataan, ja pelaaminen on tekemistä. Dialogia ja rakastelukohtausta on vaikea pukea tehtävään, pelattavaan muotoon. Yritetty on, ja tulokset ovat olleet huonoja.
Väkivaltakeskeisyyden vähentämisen haasteeseen on kuitenkin tartuttava. Olisi hienoa nähdä, että peleissä alettaisiin kuvata enemmän romanttisia suhteita vaikka pelkän tekstin ja dialogin tasolla. Graafisella puolella voitaisiin samalla kokeilla ei-eroottisen alastomuuden käyttöä. Kun näitä opittaisiin käyttämään luontevasti, alkaisi (ehkä) olla edellytyksiä sille, että pelit saattaisivat ohikiitävinä hetkinä muistuttaa vaikka Greyn anatomiaa.
P.S. pelien digijakelu saattaa olla oikotie onneen tässäkin asiassa. Pikkustudioiden pikkuproduktiot eivät välttämättä enää tarvitse mainstream-menestystä tehdäkseen voittoa. Netin kautta tavoitettavat niche-markkinat voivat olla suuria. Ennen kaikkea, netin latauspalveluissa pelit pysyvät piilossa moraalinvartijoiden katseilta paljon paremmin kuin kauppakadun varrella sijaitsevan pelikaupan hyllyssä.
Tai pikemminkin tarinankerrontaa tehdään naurettavan vajaalla keinovalikoimalla. Yritä siinä sitten kirjoittaa kunnon draamaa tai vedota aikuisen pelaajan tunteisiin, kun ainoa sallittu sisältö on väkivalta eri muodoissaan.
Pelien tarinankerronnan ja sisältöjen tila on hämmästyttävä. On tiedetty jo iät ja ajat, että aikuiset pelaavat. Ja varsinkin aikuisilla on varaa käyttää peleihin rahaa. K18-ikäraja on ollut käytettävissä jo ties kuinka kauan. Ja silti sisällöt ja tarinat painottuvat varhaisteineille suunnattuihin valtafantasioihin.
Olen pähkäillyt, että koko ilmiöstä on syyttäminen Yhdysvaltojen sensuurilakeja ja -käytäntöjä. Jenkkilän pelimarkkinoiden taloudellinen merkitys on dominoiva, joten pelit on käytännössä pakko sovittaa paikalliseen kaksinaismoralismiin.
Toisin sanoen jo pelkkä alastomuus on käytännössä kiellettyä, saati sitten minkäänlainen erotiikka. Usein alastomuuden ja erotiikan mukana poistuu romanttisen rakkauden kuvaukset kokonaisuudessaan (joka sinänsä on pelintekijöiden vika, sillä kiinnostavia suhteita voisi kuvata varsin hyvin ilman yksityiskohtaista alastomuutta ja erotiikkaa).
Mutta väkivalta on OK! Puhtaasti erilaisille väkivaltakuvauksille ei perustu pelkästään tuhansia pelejä, vaan kokonaisia pelityyppejä. Hatusta vetämällä väittäisin, että selvästi yli puolet pelityypeistä perustuu väkivaltaisen konfliktin kuvaamiseen, jaoteltiin pelityypit kuinka tahansa.
Aika ällistyttävää. Minulla ei ole mitään väkivaltaviihdettä vastaan, päinvastoin. Ja ei, väkivaltapelit eivät yksinään aiheuta väkivaltaista käytöstä. Mutta tylsäksihän jatkuva ampuminen, silpominen, mestaaminen ja hakkaaminen käy. Se on selvää, monotonisuus on monotonista.
En myöskään varsinaisesti kaipaa peleihin seksiä tai pornoa seksin tai pornon takia (vaikka ei minulla ole mitään niitäkään vastaan). Kaipaan vastapainoa, mitä tahansa vastapainoa, ainaiselle väkivallalle.
Monipuolisemmat ja kypsemmät teemat ja keinot tarinankerronnassa varmaankin toisivat tätä vastapainoa; jokainen sekunti HBO:n laatusarjaa muistuttavaa sisältöä olisi sekunti vähemmän lentävää verta.
Itse asiassa HBO:n laatusarjat ovat hyvä esimerkki siitä, että ne veriroiskeetkin voivat kuulua asiaan ja jopa säväyttää, jos niitä pohjustetaan kärsivällisesti.
Ylipäätään olisi kiva, jos peliteollisuudessa vilkaistaisiin jälleen television suuntaan. 2000-luvulla telkkaridraama koki selvän renessanssin, ja sarjat harppasivat aivan uudelle kiinnostavuuden tasolle. Osin väkivallan ja seksin keinoin, mutta molemmat opittiin valjastamaan draaman välineiksi aivan uudella tavalla, tai ennemminkin uudella voimalla. Väkivaltaa piisaa, mutta se ei ole pääosassa yksin (eikä edes kaksikkona seksin kanssa; molemmilla on ehkä isokin rooli, mutta ei päärooli, saati ainoa rooli).
Toki väkivallassa on selvä pelillinen ansio, joka selittää sen suhteettoman suurta roolia peleissä; väkivalta on aktiivista toimintaa, ja myös pelit ovat ennen kaikkea vuorovaikutteista toimintaa. Pelejä pelataan, ja pelaaminen on tekemistä. Dialogia ja rakastelukohtausta on vaikea pukea tehtävään, pelattavaan muotoon. Yritetty on, ja tulokset ovat olleet huonoja.
Väkivaltakeskeisyyden vähentämisen haasteeseen on kuitenkin tartuttava. Olisi hienoa nähdä, että peleissä alettaisiin kuvata enemmän romanttisia suhteita vaikka pelkän tekstin ja dialogin tasolla. Graafisella puolella voitaisiin samalla kokeilla ei-eroottisen alastomuuden käyttöä. Kun näitä opittaisiin käyttämään luontevasti, alkaisi (ehkä) olla edellytyksiä sille, että pelit saattaisivat ohikiitävinä hetkinä muistuttaa vaikka Greyn anatomiaa.
P.S. pelien digijakelu saattaa olla oikotie onneen tässäkin asiassa. Pikkustudioiden pikkuproduktiot eivät välttämättä enää tarvitse mainstream-menestystä tehdäkseen voittoa. Netin kautta tavoitettavat niche-markkinat voivat olla suuria. Ennen kaikkea, netin latauspalveluissa pelit pysyvät piilossa moraalinvartijoiden katseilta paljon paremmin kuin kauppakadun varrella sijaitsevan pelikaupan hyllyssä.
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Apple tuomassa peliohjaimen iOS-laitteille?
Jukranpujut.
VG247 nosti esiin alunperin Anandtechin iPad-arviosta peräisin olevaa mielenkiintoista matskua.
Asioista hyvin perillä oleva Anand Lal Shimpi kertoo tietävänsä "Applen projektista, jossa kehitetään peliohjainta iOS-laitteille". Samaan hengenvetoon myös toppuutellaan, sillä Apple kuulemma kehittelee yhtä ja toista, mutta julkaisee vain (köh) priimaa. Peliohjainprojekti voi siis hyvinkin olla työn alla, mutta myyntiin Applen virallinen peliohjain ei välttämättä päädy.
Henkilökohtaisesti totisesti toivon, että fyysiset peliohjaimet tulisivat vakiovarusteiksi kaikkiin mobiilivekottimiin. Kosketusnäyttö ei vaan riitä läheskään kaikkeen, ei siitä mihinkään pääse. Tästäkin aiheesta olen ruikuttanut noin aina.
Toinen synapseissa sykkinyt havainto tältä päivältä on Combat Missionin iPad-versio. Pakko päästä testaamaan! Combat Missionit (tai no, osat yksi ja kaksi) ovat kevyesti kaikkien aikojen parhaiden strategiapelien top 5-listalla.
Battlefrontilla on toki taito julkaista myös täyttä kuraa, mutta ristus miten hyvä signaali, jokaiseen suuntaan, kaikesta.
VG247 nosti esiin alunperin Anandtechin iPad-arviosta peräisin olevaa mielenkiintoista matskua.
Asioista hyvin perillä oleva Anand Lal Shimpi kertoo tietävänsä "Applen projektista, jossa kehitetään peliohjainta iOS-laitteille". Samaan hengenvetoon myös toppuutellaan, sillä Apple kuulemma kehittelee yhtä ja toista, mutta julkaisee vain (köh) priimaa. Peliohjainprojekti voi siis hyvinkin olla työn alla, mutta myyntiin Applen virallinen peliohjain ei välttämättä päädy.
Henkilökohtaisesti totisesti toivon, että fyysiset peliohjaimet tulisivat vakiovarusteiksi kaikkiin mobiilivekottimiin. Kosketusnäyttö ei vaan riitä läheskään kaikkeen, ei siitä mihinkään pääse. Tästäkin aiheesta olen ruikuttanut noin aina.
Toinen synapseissa sykkinyt havainto tältä päivältä on Combat Missionin iPad-versio. Pakko päästä testaamaan! Combat Missionit (tai no, osat yksi ja kaksi) ovat kevyesti kaikkien aikojen parhaiden strategiapelien top 5-listalla.
Battlefrontilla on toki taito julkaista myös täyttä kuraa, mutta ristus miten hyvä signaali, jokaiseen suuntaan, kaikesta.
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
Qualcomm tuo ARM-läppärit Windows 8:n myötä
Tätä on odoteltu. Nokian suosikkipiirivalmistaja Qualcomm aikoo tuoda markkinoille ARM-pohjaisia läppäreitä, kertoo Hardware.fi ja PCWorld. Ja hei, olen tästä höyrynnyt minäkin ainakin puoli vuotta! No, integroituja peliohjaimia laitteesta tuskin löytyy, mutta kaikki aikanaan.
ARM-läppärin sydämeksi kaavailtu Snapdragon S4 -versio on todella kivan kuuloinen:
Neljä prosessoriydintä, useita(? juttu on tältä osin hieman epäselvä) graffaytimiä, 4G-modeemi (joka ei todennäköisesti toimi Suomessa) ja ehkä myös Wifi-kikkare samaan 28 nanometrin viivanlevelydellä valmistettuun SoCiin ahdettuna tarkoittaa sitä, että laitteen akku tulee kestämään pitkään, tuotteen pitäisi olla halpa ja todella kevyt.
Kuinka kevyt? Tuntuvasti alle 2 kiloa, sillä laitteen mainitaan olevan selvästi kevyempi kuin Macbook Air ja Ultrabookit.
On toki hieman höhlää, että ARM-läppärileikki alkaa toden teolla vasta Windows 8:n ARM-version myötä. Windows nimittäin tulee pumpsauttamaan tuotteiden hintaa selvästi. Täysin päteviä ja ilmaisia Linuxeja olisi ollut tarjolla kaiken aikaa... Mutta eiköhän Windowsittomista, moderneista ARM-läppäreistä päästä nauttimaan aikanaan.
Tällä hetkellä näyttää siis siltä, että 2012 voisi viimein olla ARM-läppäreiden läpimurtovuosi. Toki tuotteet tulevat myyntiin vasta syksyllä eikä laadusta saati menestyksestä ole takeita, mutta toiveet ovat korkealla. Ja jos ei tänä vuonna, niin ensi vuonna sitten :)
Lopuksi paranoiatarkistus: Onko tämä aprillipilaa vai ei?
ARM-läppärin sydämeksi kaavailtu Snapdragon S4 -versio on todella kivan kuuloinen:
Neljä prosessoriydintä, useita(? juttu on tältä osin hieman epäselvä) graffaytimiä, 4G-modeemi (joka ei todennäköisesti toimi Suomessa) ja ehkä myös Wifi-kikkare samaan 28 nanometrin viivanlevelydellä valmistettuun SoCiin ahdettuna tarkoittaa sitä, että laitteen akku tulee kestämään pitkään, tuotteen pitäisi olla halpa ja todella kevyt.
Kuinka kevyt? Tuntuvasti alle 2 kiloa, sillä laitteen mainitaan olevan selvästi kevyempi kuin Macbook Air ja Ultrabookit.
On toki hieman höhlää, että ARM-läppärileikki alkaa toden teolla vasta Windows 8:n ARM-version myötä. Windows nimittäin tulee pumpsauttamaan tuotteiden hintaa selvästi. Täysin päteviä ja ilmaisia Linuxeja olisi ollut tarjolla kaiken aikaa... Mutta eiköhän Windowsittomista, moderneista ARM-läppäreistä päästä nauttimaan aikanaan.
Tällä hetkellä näyttää siis siltä, että 2012 voisi viimein olla ARM-läppäreiden läpimurtovuosi. Toki tuotteet tulevat myyntiin vasta syksyllä eikä laadusta saati menestyksestä ole takeita, mutta toiveet ovat korkealla. Ja jos ei tänä vuonna, niin ensi vuonna sitten :)
Lopuksi paranoiatarkistus: Onko tämä aprillipilaa vai ei?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)