Ensituntumaa iOS-peleihin - ei syytä juhlaan

Viime viikkoina olen työn puolesta tutustunut iOS-peleihin, siis Applen Appstoresta iPhonelle, iPod touchille ja iPadille ostettaviin peleihin.

Tiesin toki aiemminkin summittaisesti mistä on kyse - enimmäkseen peliharrastajan näkökulmasta erittäin yksinkertaisista yhden tempun poneista ja muutamista yksittäisistä isolla rahalla tehdyistä lippulaivajulkaisuista - mutta toistaiseksi muodostunut yleisvaikutelma on silti yllättävän iso pettymys.

Osasin siis odottaa heppoisia pelimekaniikkoja ja sisältöjä, mutta yllätyin monen menestyneenkin pelin heikosta teknisestä ja graafisesta tasosta. Ilmeisesti kehittäjätiimien minimaalinen koko on vaikuttavampi tekijä kuin Appstoren legendaarisen kova kilpailu.

Toinen yllätys oli oikeasti hyvien, täyteläisten ja kokonaiselta tuntuvien pelien vähyys. Monessa pelissä on muutama kokonaisuus tehty hyvin, mutta kokonaan puuttuvat tukielementit haukkaavat elämyksestä ison osan. Tämä tosin selittyy pitkälti naurettavalla hintapolitiikalla; yli 99 jenkkisentin pelit eivät tuppaa menestymään, ja siitäkin kehittäjä saa parhaimmillaan vain 70%, usein kymmeniä prosentteja vähemmän julkaisijan napattua oman osansa.

Aloitin tutustumisprojektin Angry Birdsistä, mistäpä muusta. Mainio peli, ja yksi erittäin harvoista kokonaiselta tuntuvista julkaisuista. Angry Birdsin pelaaminen on yksinkertaista, uudelleenyritys esimerkillisen nopeaa yhdenkin laukauksen epäonnistuttua ja fysiikkamallin varassa tapahtuvien asioiden seuraaminen on aina kiinnostavaa - varsinkin jos kyseessä on jonkinlainen sortumis- tai hajoamistapahtuma, kuten Angry Birdsissä.

Toinen viihdyttävimmästä päästä oleva tapaus on kevytroolipeli Battleheart. Battleheartissa on napattu kourallinen verkkoroolipelien, mm. World of Warcraftin, pelimekaniikkoja ja konsepteja, yksinkertaistettu niitä ja väsätty niiden ympärille sympaattisen näköinen, kaksiulotteinen fantasiapeli.

Peli on periaatteessa ihan kiva, mutta siinä on myös mainitsemiani aukkoja. Isoja. Käyttöliittymä on selvästi ongelmallinen, ja pelihahmojen kuolema onkin lähes aina käyttöliittymän vika. Taistelutantereet ovat jostain käsittämättömästä syystä kaikki identtisiä, sillä niissä ei ole mitään pelimekaanisia elementtejä. Läpipeluu kesti vajaat kymmenen tuntia, joten mittaa seikkailulla on melko sopivasti... Mutta jonkinlaisella roguelike- tms. proseduraalisilla elementeillä peli olisi voinut olla huomattavasti täyteläisempi, uudelleenpelattavampi ja pitkäikäisempi.

Onnistuneista titteleistä mainittakoon vielä uunituore Major Mayhem. Hienosti toteutettua on-rails (tai oikeastaan Operation Wolf) -tyyppistä räiskintää. Pelattavaa tosin riitti vain 2-3 tunniksi, mutta eipä 0,79 sentin peliltä kehtaa paljoa enempää odottaa.

Myös Ravenmark: Scourge of Estellion on hienosti toteutettu ja vaikuttaa lupaavalta, vaikka käyttöliittymä taitaa olla vähän köpö. Yksi suurimpia ihmetyksen aiheitani onkin ollut hyvien strategiapelien puute. Missä on viivasuora hiilikopio Advance Warseista?

Ja sitten pökäleosastoon. Flick home run! löytyy eniten voittoa tahkoavien pelien listalta, varmasti pelin sisältämien ostomahdollisuuksien takia. Pelissä läiskitään baseballia pyyhkäisyeleellä. Pelaaminen sinänsä on ihan ok, jos joku viihtyy yhden eleen ympärille rakennetun pelin parissa. Mutta kaikki peruspelimekaniikan ympärillä onkin hirvittävää sontaa. Peli on ruma, konsepteissa ja yksityiskohdissa ei ole mitään järkeä (miksi "stadionilla" on lauta-aita? miksi eri tavoin syötettyjä palloja havainnollistetaan mm. pukemalla pallo snorkkeliin tai lucha libre -naamioon? jne. näitä riittäisi todella pitkä liuta)

Jetpack Joyride edustaa ilmeisen suosittua pelityyppiä, jossa ei tehdä mitään muuta kuin kosketetaan ruutua tai ollaan koskettamatta. Tokihan tällainenkin peli on periaatteessa taitopeli ja sellaisena eräällä tavalla kiinnostava, ja Jetpack Joyride on eittämättä yksi parhaiten toteutettu julkaisu lajissaan, mutta... Mitä helevettiä? Juu, en kuulu kohderyhmään, moni ei varmaankaan kaipaa parempaa ajanvietettä bussimatkan ajaksi tms.

Hmm, huomaan pökäleosaston haihtuneen mielestäni armollisen hyvin. Toisaalta, mitäpä niistä kirjoittamaan? Mittaa tälläkin tekstillä on jo nelinkertaisesti liikaa, joten palataanpa asiaan myöhemmin.

Suomen pelialalla tapahtuu - Rovio ja RedLynx

Tamperelaisena olen viime vuodet äimistellyt paikallisen peliskenen valjuutta.

Amerikkalaisen THQ:n suljettua ostamansa Universomon vuonna 2010 ei Tampereella ollut enää yhtään isohkoa pelifirmaa. Pieniä oli kourallinen, ja yhden tai kahden henkilön minipumppuja tusinan verran.

Neljä kertaa pienemmästä Kotkastakin löytyi isompi pelistudio, Nitro Games.

Tänä vuonna, oikeastaan vuoden jälkimmäisellä puoliskolla, asiassa on alkanut tapahtua kelpo muutos.

Yhden tai kahden devaajan tiimejä on syntynyt jatkuvasti lisää, alle kymmenen hengen studiot ovat kasvaneet hitaasti mutta varmasti ja...

... PAM, Rovio avaa Tampereelle 20-25 hengen studion vuoden vaihteessa. Yksi pääsky tai angry bird ei tietysti sinänsä tee kesää, mutta Tampereen peliskenen tilanne keikahtaa silti merkittävästi toiseen asentoon.

Näennäisesti Rovion tulo Tampereelle jotakuinkin tuplaa alan paikallisten työpaikkojen määrän, mutta todellisuudessa asia ei liene aivan niin - Rovio nimittäin rekrytoinee ainakin osan tulevan studion väestään jo toimivista tamperelaisista pelistudioista, todennäköisesti ostamalla pikkutoimijoita kokonaan.

Piristysruiske on silti merkittävä ja kaivattu.

Lähes samaan hengenvetoon saapui uutinen helsinkiläisen RedLynxin päätyneen ranskalaisen Ubisoftin omistukseen. Koska RedLynx on sekä pitkän linjan pelitalo että viime vuosien menestyneimpiä pelifirmoja Suomessa, on kauppasumma ollut arvatenkin kova, ellei peräti huikea.

Siinäpä toinen mainio keikaus kotimaisessa peliskenessä! Elämme jännittäviä aikoja.