Kuten varmasti moni muukin, olen viime aikoina pelannut Diablo 3:a. Myönnän ennakkoasenteeni, mutta eihän se vaan ole kummoinen peli. Yksipelinä ainakaan, ja pvp- tai coop-setistä en ole kovin kiinnostunut.
Diablo 3:ssa hortoillaan geneerisessä fantasiamaailmassa. Välillä vastaan tulee mörkö tai useampia. Mörköä klikataan ja se kuolee. Tätä toistetaan 7-15 tuntia tai jotain sen suuntaista, kuinka kauan itse kullakin pelin läpäisy sattuukaan kestämään.
Jos kuulostaa ikävystyttävältä, sitä se myös on.
Oli toki etukäteen tiedossa, että Blizzard aikoo olla Diablo 3:ssa ikivanhan Diablo-sarjansa kanssa vähintään yhtä konservatiivinen ja vanhoillinen kuin Starcraftin kanssa Starcraft II: Wings of Libertyssä. Kun väljähtynyttä kaavaa ei uudisteta, se pysyy väljähtyneenä.
Kun peli ei tempaa mukaansa, pikkuärsytykset kasaantuvat. Diablo 3:ssa hiertää mm... Yli 90% monstereiden tiputtamasta "saaliista" on roskaa. Siis sellaista roskaa, joka ei ole hyvää millekään pelin hahmoluokista, joten esineitä on turha kuvitella myyvänsä toisille pelaajille pelin sisäisessä huutokaupassa.
Niin, roskahan on tarkoitettu rikottavaksi, ja rikkomisesta saaduista materiaaleista on tarkoitus valmistaa uusia esineitä. Siis uutta roskaa. Roskan plärääminen on todella ikävää ja sitä joutuu tekemään paljon.
Huutokauppaan saa 10 esinettä kerrallaan. Täysi vitsi. Jos rajoituksen on tarkoitus ylläpitää jonkinlaista tasoa kauppatavarassa, niin persiilleen on mennyt. Roskan suodatus pitäisi toteuttaa hyvällä hakutoiminnolla, ei artikkelien määrän rajoituksilla.
Kaikkein eniten olin kiinnostunut pelin sisältämästä oikean rahan huutokaupasta, mutta koska sitä ei ole vielä kytketty päälle, voin vain spekuloida sen monien rajoitusten penseyttä.
Oma lukunsa on yksinpelin nettikomponentti. En alun perin välittänyt asian ympärillä kaikuneesta kovasta ennakkovikinästä. En ollut asiasta pahoillani edes pelin julkaisun jälkeen, koska en kärsinyt minkäänlaisista verkko-ongelmista. Mutta alkoihan se ottaa päähän ja nopeasti, kun en voinut pelata 60 eurolla ostamaani yksinpeliä sunnuntaipäivänä, kun peli tarjoili 3-15 sekunnin lagipiikkiä toisensa perään ja potki muutaman kerran ulos pelistä. Pelaisin peliä nytkin, mutta enpä voi kun Battle.net on nurin. Kitisen siis blogissa.
Yli 95% pelissä kokemistani kuolemista, pomotaistelut mukaanlukien, tapahtui muuten em. lagihelvetin aikana. Pomotaisteluissakaan ei käytännössä kuole, koska muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pomot kuolevat seisomalla paikallaan ja pitämällä hyökkäysnapin pohjassa, ainakin barbaarilla. Tunnelma on sen mukaista.
Graffa- ja äänityöskentely on hyvää, joskin todella nörää. Diablo 3 onkin malliesimerkki teineille suunnatusta valtafantasiasta. Varsinkin dialogi on koomisen "eeppistä". Yksi ISO plussa; pelin keskeisimmällä naishahmolla, Leahilla, ei ole kovin isot tissit.
Se taitaakin olla Diablo 3:n suurin ansio yksinpelaajalle; fantasiapeli, josta löytyy normaalirintainen naishahmo.
Ei voi kuin toivoa, että coop- ja pvp-pelaajat saavat Diablo 3:sta enemmän irti. Todella paljon enemmän.
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Combat Mission: Touch - ei futaa
En todellakaan aio ottaa tavaksi peliarvioiden kirjoittamista, mutta tämän kerran:
Combat Mission: Touch on iPad-väännös osittain briljantista Combat Mission -tietokonepelisarjasta. Sarja on vain osittain briljantti siksi, että osa sarjan peleistä on täyttä kuraa ja ne briljantitkin osat (I, II, ehkä vähän III) ovat vähintään kauneusvirheellisiä. Mutta siitä voidaan lähteä, että minun mielestäni parhaat Combat Missionit ovat kaikkien aikojen kovimpia sota- ja strategiapelejä, ja olen perehtynyt aiheeseen melko hyvin.
Combat Mission: Touch ei ole kovin onnistunut. Itse asiassa peli yltää vain täpärästi kurakynnyksen paremmalle puolelle.
Pari sarjan isoa vahvuutta on tallella. Vuoropohjaisuuden ja reaaliaikaisuuden sekoitus toimii edelleen hyvin. Lyhyesti ideana on se, että peli pysähtyy minuutin (vai puolen?) välein taukotilaan, jonka aikana pelaaja saa antaa komentoja joukoilleen kaikessa rauhassa. Sitten peli potkaistaan taas pyörimään reaaliaikaisesti minuutin ajaksi, jonka aikana pelaaja voi vain ihailla tai kauhistella komentojensa seurauksia.
Myös todentuntu on melko hyvin tallella. Yksiköiden suorituskyky tuntuu oikean suuntaiselta ja tulitaisteluissa on parhaimmillaan dokumentaarinen tunnelma.
Yksi sarjan heikkouksia on aina ollut kankea käyttöliittymä, ja odotetusti pelin kehittäjät eivät ole onnistuneet ainakaan parantamaan asioita kosketusnäyttöversiossa. Pelaaminen ei vain ole kovin kivaa, kun taistelu kohdistuu jatkuvasti osin käyttöliittymään. Pelaamista on yritetty yksinkertaistaa, mikä on ihan oikein ja suotavaa, mutta käytännössä komentojen antaminen on joko ylimalkaista ja epätarkkaa tai sitten äärettömän työlästä nysväystä.
Yksiköiden hyvä tekoäly tuntuu heikentyneen selvästi. Tolkullinen tekoäly kompensoisi heikkoa komentojen tarkkuutta, mutta varsinkin joukkojen itsesuojeluvaistossa ja maalien valinnassa on isoja puutteita.
Pelattavaakaan ei ole kummoisesti. Pelissä on vaivaiset seitsemän skenaariota, jotka voi toki pelata amerikkalaisilla tai saksalaisilla. Useissa muissa Combat Missioneissa on tehtävägeneraattori, jolla saa räätälöidä itselleen loputtomasti haluamansa tyyppisiä taisteluita, Touchissa ei.
Combat Mission: Touchin viihdyttävintä antia on vuorojen laskennan aikana näytettävät sotahistorialliset lainaukset ja knoppitiedot. Raivostuttavasti niitäkään ei ehdi aina lukea, sillä tekstit nykäistään ruudulta automaattisesti.
Plääh. Ei näin. No, ehkä peli päivitetään laadukkaammaksi ja runsaammaksi, mene ja tiedä.
Mutta hox hox: App Storessa lienee tilaa hyvälle sotastrategialle. Suora Advance Wars -klooni olisi eeppisen kova juttu.
Combat Mission: Touch on iPad-väännös osittain briljantista Combat Mission -tietokonepelisarjasta. Sarja on vain osittain briljantti siksi, että osa sarjan peleistä on täyttä kuraa ja ne briljantitkin osat (I, II, ehkä vähän III) ovat vähintään kauneusvirheellisiä. Mutta siitä voidaan lähteä, että minun mielestäni parhaat Combat Missionit ovat kaikkien aikojen kovimpia sota- ja strategiapelejä, ja olen perehtynyt aiheeseen melko hyvin.
Combat Mission: Touch ei ole kovin onnistunut. Itse asiassa peli yltää vain täpärästi kurakynnyksen paremmalle puolelle.
Pari sarjan isoa vahvuutta on tallella. Vuoropohjaisuuden ja reaaliaikaisuuden sekoitus toimii edelleen hyvin. Lyhyesti ideana on se, että peli pysähtyy minuutin (vai puolen?) välein taukotilaan, jonka aikana pelaaja saa antaa komentoja joukoilleen kaikessa rauhassa. Sitten peli potkaistaan taas pyörimään reaaliaikaisesti minuutin ajaksi, jonka aikana pelaaja voi vain ihailla tai kauhistella komentojensa seurauksia.
Myös todentuntu on melko hyvin tallella. Yksiköiden suorituskyky tuntuu oikean suuntaiselta ja tulitaisteluissa on parhaimmillaan dokumentaarinen tunnelma.
Yksi sarjan heikkouksia on aina ollut kankea käyttöliittymä, ja odotetusti pelin kehittäjät eivät ole onnistuneet ainakaan parantamaan asioita kosketusnäyttöversiossa. Pelaaminen ei vain ole kovin kivaa, kun taistelu kohdistuu jatkuvasti osin käyttöliittymään. Pelaamista on yritetty yksinkertaistaa, mikä on ihan oikein ja suotavaa, mutta käytännössä komentojen antaminen on joko ylimalkaista ja epätarkkaa tai sitten äärettömän työlästä nysväystä.
Yksiköiden hyvä tekoäly tuntuu heikentyneen selvästi. Tolkullinen tekoäly kompensoisi heikkoa komentojen tarkkuutta, mutta varsinkin joukkojen itsesuojeluvaistossa ja maalien valinnassa on isoja puutteita.
Pelattavaakaan ei ole kummoisesti. Pelissä on vaivaiset seitsemän skenaariota, jotka voi toki pelata amerikkalaisilla tai saksalaisilla. Useissa muissa Combat Missioneissa on tehtävägeneraattori, jolla saa räätälöidä itselleen loputtomasti haluamansa tyyppisiä taisteluita, Touchissa ei.
Combat Mission: Touchin viihdyttävintä antia on vuorojen laskennan aikana näytettävät sotahistorialliset lainaukset ja knoppitiedot. Raivostuttavasti niitäkään ei ehdi aina lukea, sillä tekstit nykäistään ruudulta automaattisesti.
Plääh. Ei näin. No, ehkä peli päivitetään laadukkaammaksi ja runsaammaksi, mene ja tiedä.
Mutta hox hox: App Storessa lienee tilaa hyvälle sotastrategialle. Suora Advance Wars -klooni olisi eeppisen kova juttu.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Intelin vastaisku II - NUC-minitietokone
Intel on ehkä kevään innoittamana viriilissä vedossa. Ensimmäinen SoC on ulkona, ja nähtävästi Intel puuhaa myös minitietokonetta. Intel NUC (Next Unit of Computing) on ihan hieno tuote.
Lyhykäisyydessään NUC on 10x10 -senttinen emolevy Sandy Bridge -prosessorikannalla. Toisin sanoen vekottimeen sopii iso osa Core i3- ja i5-prosessoreista. Lisäksi löytyy muutama liitin ja kotelo.
Käytännössä NUC on siis todella pieneen kokoon puristettu perus-pc (tehoasteikon vaatimattomammasta päästä).
Hyvää laitteessa on se, että Intel ylipäätään on tuomassa sitä markkinoille. Hinnan luvataan olevan edullinen (ehkä 100-200 dollaria), joten voittomarginaali on varmasti aika pieni. Yritysjätit eivät tyypillisesti ole kiinnostuneita penneistä.
Täysi Windows-valmius on myös etu.
Heikkouksiakin toki löytyy. Sandy Bridge -suoritin tarkoittaa avutonta Intel HD 3000 -graffapiiriä, josta ei ole kauniisti sanottuna mihinkään.
Iäkäs suoritinteknologia vaatii myös kohtuullisen jäähdytyssiilin ja tuulettimen. Plääh.
Eikä se 10x10 cm koko nyt niin hirveän pieni ole.
Hakemattakin tulee mieleen, mitä Atom Z2460-SoCin ympärille olisi saatu rakennettua? Varmasti jotain huomattavasti pienempää ja ilman muuta passiivisesti jäähdytettyä, mutta eipä taitaisi tehot riittää juuri mihinkään (eli Windowsiin).
NUCin olemassaolo herättää kuitenkin kutkuttavan ajatuksen noin vuoden päästä julkaistavan Atom Z2580 -SoCin suhteen. Kyseessä on siis Intelin toinen System on a Chip -järjestelmäpiiri, jossa on kaksi prosessoriydintä ja kaksi grafiikkaydintä. Sillä alkaa ehkä jo Windows pyöriä maltillisilla resoluutioilla.
Toisaalta NUCin seuraava malli lienee Ivy Bridge -prosessorin varaan rakennettu, ja sehän alkaa olla jo aika eri juttu. Intel HD 4000 -graffapiiri ei ole mitä ilmeisimmin kummoinen, mutta ihan toista kuin kelvoton Intel HD 3000. Ja liekö jokin Ivy Bridge -malli mahdollista törkätä NUCin kaltaiseen laitteeseen passiivisesti jäähdytettynä?
Olen henkilökohtaisesti saanut tarpeekseni humisevista pönttötietokoneista. Seuraava koneeni on mitä suurimmalla todennäköisyydellä jotakin Zotac nano AD10 -pikkukoneen kaltaista, kunhan saataville tulee valmiita Ivy Bridge -malleja. Ja ehkä siihen tarvitsee oikean näytönohjaimen kaveriksi, eli varmaankin halvin mahdollinen nVidian Kepler. Pitää tosin ensin tutustua myös AMD:n Trinity-vaihtoehtoihin.
Lyhykäisyydessään NUC on 10x10 -senttinen emolevy Sandy Bridge -prosessorikannalla. Toisin sanoen vekottimeen sopii iso osa Core i3- ja i5-prosessoreista. Lisäksi löytyy muutama liitin ja kotelo.
Käytännössä NUC on siis todella pieneen kokoon puristettu perus-pc (tehoasteikon vaatimattomammasta päästä).
Hyvää laitteessa on se, että Intel ylipäätään on tuomassa sitä markkinoille. Hinnan luvataan olevan edullinen (ehkä 100-200 dollaria), joten voittomarginaali on varmasti aika pieni. Yritysjätit eivät tyypillisesti ole kiinnostuneita penneistä.
Täysi Windows-valmius on myös etu.
Heikkouksiakin toki löytyy. Sandy Bridge -suoritin tarkoittaa avutonta Intel HD 3000 -graffapiiriä, josta ei ole kauniisti sanottuna mihinkään.
Iäkäs suoritinteknologia vaatii myös kohtuullisen jäähdytyssiilin ja tuulettimen. Plääh.
Eikä se 10x10 cm koko nyt niin hirveän pieni ole.
Hakemattakin tulee mieleen, mitä Atom Z2460-SoCin ympärille olisi saatu rakennettua? Varmasti jotain huomattavasti pienempää ja ilman muuta passiivisesti jäähdytettyä, mutta eipä taitaisi tehot riittää juuri mihinkään (eli Windowsiin).
NUCin olemassaolo herättää kuitenkin kutkuttavan ajatuksen noin vuoden päästä julkaistavan Atom Z2580 -SoCin suhteen. Kyseessä on siis Intelin toinen System on a Chip -järjestelmäpiiri, jossa on kaksi prosessoriydintä ja kaksi grafiikkaydintä. Sillä alkaa ehkä jo Windows pyöriä maltillisilla resoluutioilla.
Toisaalta NUCin seuraava malli lienee Ivy Bridge -prosessorin varaan rakennettu, ja sehän alkaa olla jo aika eri juttu. Intel HD 4000 -graffapiiri ei ole mitä ilmeisimmin kummoinen, mutta ihan toista kuin kelvoton Intel HD 3000. Ja liekö jokin Ivy Bridge -malli mahdollista törkätä NUCin kaltaiseen laitteeseen passiivisesti jäähdytettynä?
Olen henkilökohtaisesti saanut tarpeekseni humisevista pönttötietokoneista. Seuraava koneeni on mitä suurimmalla todennäköisyydellä jotakin Zotac nano AD10 -pikkukoneen kaltaista, kunhan saataville tulee valmiita Ivy Bridge -malleja. Ja ehkä siihen tarvitsee oikean näytönohjaimen kaveriksi, eli varmaankin halvin mahdollinen nVidian Kepler. Pitää tosin ensin tutustua myös AMD:n Trinity-vaihtoehtoihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)