Tabletti on hyvä pelilaite - jos ei halua pelata mitään muuta kuin juuri kosketusnäyttökontrolleilla parhaimmillaan olevia pelejä, kuten Angry Birds tai tamperelaisen Kyy Gamesin erinomainen korttipeli Cabals (josta lisää tuonnempana). Valtava osa pelityypeistä kärsii aivan liikaa fyysisten peliohjainten puutteesta.
Em. näkemys lienee yleinen, ja viime aikoina on julkistettu jälleen uusia tuotteita umpisurkeista virtuaalikontrolleista pääsemiseksi.
Härskejä PSP-klooneja tekevä kiinalainen JXD on väsännyt monessa mielessä fiksun vekottimen - 7-tuumaisen tabletin integroiduilla peliohjaimilla. S7100 on sisuskaluiltaankin melko kelpo, ARM Cortex A9 -prossu ja riuska Mali 400 -grafiikkapiiri.
Jos vehkeessä olisi vielä (ehkä irroitettava) näppäimistö, tanakampi prosessori, enemmän muistia, tarkempi näyttö, toinen analogiohjain, parempi akku ja Androidin tilalla jokin puhtaampi Linux-käyttöjärjestelmä, olisi laite hyvin lähellä useasti paasaaamaani unelmavekotinta.
Em. juttujen puute selittyy osaltaan 140 dollarin hintaluokalla. 100 taalaa lisää, ja unelmavekottimeni voisi olla hyvinkin realistinen.
Amerikkalainen 60beat puolestaan kaupittelee perinteistä peliohjainta iOS-laitteisiin liitettäväksi. Ja mikä jottei, iPad 2 on hieno laite ja kova pelikone - mitä nyt peliohjaimet puuttuu.
Toisesta suunnasta katsottuna em. peliohjaimella höystetylle iPad 2:lle saisi tehtyä mahtavia pelejä, mutta koska ohjain ei kuulu iPad 2:n vakiovarusteisiin, pelituki jäänee vähäiseksi. Siis sellainen pelituki, jossa ohjain huomioitaisiin pelin ytimen suunnittelussa.
Myönnettäköön, että vuoden 2013 mahdollisuudet kutkuttavat. Tammikuussa Suomeenkin saapuvan Transformer Primen ja huhutun iPad 3:n kaltaisten tuotteiden tehot ovat ällistyttäviä, ja seuraavan sukupolven laitteiden tehot vielä ällistyttävämipiä. Huippulaitteiden tehojen syöksyessä ylöspäin raketin lailla myös hinnaston kakkos- ja kolmostason laitteiden tehot alkavat olla erittäin varteenotettavia.
perjantai 30. joulukuuta 2011
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Avoin ARM-vallankumous antaa odottaa itseään
Nyyh. Maailmassa on aukko. Eikä se nähtävästi ole täyttymässä kovin pian.
Tolkullisia ARM-pohjaisiin järjestelmäsuorittimiin perustuvia miniläppäreitä ei näytä olevan tulossa. Taiwanilaiset isot valmistajat ilmeisesti odottelevat Windows 8:aa kesään 2013 asti, ja amerikkalaiset valmistajat eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostuneet kunnon setistä.
Kunnon setillä tarkoitan sitä, että pelikärjen ympärille funtsittu laite toteutettaisiin avoimen käyttöjärjestelmän ja ekosysteemin ympärille. Miksi? Siksi, että sisältöjen valvonta ei olisi imagostaan pikkutarkkojen pörssiyhtiöiden (Apple, Sony, Microsoft) käsissä.
Näiltä yhtiöiltä ei nimittäin ikinä tulla näkemään merkittäviä irtiottoja nykymuotin mukaisista sisällöistä. Toisin sanoen, väkivaltaa muodollisesti kontrolloidaan ja paheksutaan, mutta sillä toivotaan kuitenkin mässäiltävän eriskummallisen kaksinaismoralismin puitteissa, koska sitä yleisö on tottunut ostamaan ja sillä saavutetaan mukavia osavuosituloksia.
Kaikki muut "aikuiset" sisällöt kielletään järjestelmällisesti. Kyllä, tarkoitan seksiä, erotiikkaa ja pornoa, mutta muutakin. Psykologisesti rajuja teemoja, reippaita poliittisia kannanottoja, vahvoja teesejä maailman ja ihmiskunnan menosta. Ylipäätään suurta osaa siitä, mikä pitää kirjallisuuden relevanttina vuosisadasta toiseen.
Eikä sen seksinkään tarvitsisi tietenkään olla itsetarkoituksellista (kuten väkivalta nykypeleissä tyypillisesti on), vaan se voisi olla yksi - pieni mutta merkittävä - osa oikeasti merkittävää teosta. Aluksi vaikka sitten Wario Waren tyyppisessä mobiilipelissä, jos ja kun isoa tuotantorahoitusta ei olisi heti saatavissa.
Mutta ei. Suuret viihdejätit eivät moista salli omissa walled garden -ekosysteemeissään, ja se sulkee pois vakiintuneet pelistudiot. Windows-pelaamisen puolella markkinat on myös pitkälti paalutettu viihdejättien toimesta, joten pikkujulkaisujen on vaikea löytää yleisöään. Plus että vaatimustaso on korkealla Crysiksien ja Skyrimien myötä, eikä 2000 euron peli-pc ole muutenkaan luonteva alusta vaihtoehtoiselle pikkupelille.
200 euron mobiililaite neitseellisellä ekosysteemillä olisi.
Ehkä toivoa kuitenkin on.
Tekniikka kiitää eteenpäin villiä vauhtia, esim. Asus Transformer Prime Tegra 3 -järjestelmäpiireineen on ilmeisesti kova laite (vaikkei siinä sisäänrakennettuja peliohjaimia olekaan).
Samsungin äskettäin julkistama Exynos 5250 -järjestelmäpiiri vaikuttaa niin ikään naurettavan tehokkaalta - kevyesti riittävän tehokkaalta pätevään miniläppäriin.
Röökiaskin tai Usb-tikun kokoinen tietokone ei ole enää ihme, vaikka niitä ei vielä kaupan hyllyt aivan vielä notkukaan.
Teknologian arkipäiväistyessä ja halventuessa se tulee yhä pienempien, rohkeampien ja riskeihin valmiimpien toimijoiden ulottuville.
Käyttöjärjestelmäpuolella kehitys ei ole valitettavasti yhtä rohkaisevaa, mutta toisaalta se pöytä on jo katettu. Linuxilla homma hoituisi, isommalla tai pienemmällä virittelyllä. Pelipalvelupuolellakin on lupaavan oloista liikehdintää.
Tolkullisia ARM-pohjaisiin järjestelmäsuorittimiin perustuvia miniläppäreitä ei näytä olevan tulossa. Taiwanilaiset isot valmistajat ilmeisesti odottelevat Windows 8:aa kesään 2013 asti, ja amerikkalaiset valmistajat eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostuneet kunnon setistä.
Kunnon setillä tarkoitan sitä, että pelikärjen ympärille funtsittu laite toteutettaisiin avoimen käyttöjärjestelmän ja ekosysteemin ympärille. Miksi? Siksi, että sisältöjen valvonta ei olisi imagostaan pikkutarkkojen pörssiyhtiöiden (Apple, Sony, Microsoft) käsissä.
Näiltä yhtiöiltä ei nimittäin ikinä tulla näkemään merkittäviä irtiottoja nykymuotin mukaisista sisällöistä. Toisin sanoen, väkivaltaa muodollisesti kontrolloidaan ja paheksutaan, mutta sillä toivotaan kuitenkin mässäiltävän eriskummallisen kaksinaismoralismin puitteissa, koska sitä yleisö on tottunut ostamaan ja sillä saavutetaan mukavia osavuosituloksia.
Kaikki muut "aikuiset" sisällöt kielletään järjestelmällisesti. Kyllä, tarkoitan seksiä, erotiikkaa ja pornoa, mutta muutakin. Psykologisesti rajuja teemoja, reippaita poliittisia kannanottoja, vahvoja teesejä maailman ja ihmiskunnan menosta. Ylipäätään suurta osaa siitä, mikä pitää kirjallisuuden relevanttina vuosisadasta toiseen.
Eikä sen seksinkään tarvitsisi tietenkään olla itsetarkoituksellista (kuten väkivalta nykypeleissä tyypillisesti on), vaan se voisi olla yksi - pieni mutta merkittävä - osa oikeasti merkittävää teosta. Aluksi vaikka sitten Wario Waren tyyppisessä mobiilipelissä, jos ja kun isoa tuotantorahoitusta ei olisi heti saatavissa.
Mutta ei. Suuret viihdejätit eivät moista salli omissa walled garden -ekosysteemeissään, ja se sulkee pois vakiintuneet pelistudiot. Windows-pelaamisen puolella markkinat on myös pitkälti paalutettu viihdejättien toimesta, joten pikkujulkaisujen on vaikea löytää yleisöään. Plus että vaatimustaso on korkealla Crysiksien ja Skyrimien myötä, eikä 2000 euron peli-pc ole muutenkaan luonteva alusta vaihtoehtoiselle pikkupelille.
200 euron mobiililaite neitseellisellä ekosysteemillä olisi.
Ehkä toivoa kuitenkin on.
Tekniikka kiitää eteenpäin villiä vauhtia, esim. Asus Transformer Prime Tegra 3 -järjestelmäpiireineen on ilmeisesti kova laite (vaikkei siinä sisäänrakennettuja peliohjaimia olekaan).
Samsungin äskettäin julkistama Exynos 5250 -järjestelmäpiiri vaikuttaa niin ikään naurettavan tehokkaalta - kevyesti riittävän tehokkaalta pätevään miniläppäriin.
Röökiaskin tai Usb-tikun kokoinen tietokone ei ole enää ihme, vaikka niitä ei vielä kaupan hyllyt aivan vielä notkukaan.
Teknologian arkipäiväistyessä ja halventuessa se tulee yhä pienempien, rohkeampien ja riskeihin valmiimpien toimijoiden ulottuville.
Käyttöjärjestelmäpuolella kehitys ei ole valitettavasti yhtä rohkaisevaa, mutta toisaalta se pöytä on jo katettu. Linuxilla homma hoituisi, isommalla tai pienemmällä virittelyllä. Pelipalvelupuolellakin on lupaavan oloista liikehdintää.
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Ensituntumaa iOS-peleihin - ei syytä juhlaan
Viime viikkoina olen työn puolesta tutustunut iOS-peleihin, siis Applen Appstoresta iPhonelle, iPod touchille ja iPadille ostettaviin peleihin.
Tiesin toki aiemminkin summittaisesti mistä on kyse - enimmäkseen peliharrastajan näkökulmasta erittäin yksinkertaisista yhden tempun poneista ja muutamista yksittäisistä isolla rahalla tehdyistä lippulaivajulkaisuista - mutta toistaiseksi muodostunut yleisvaikutelma on silti yllättävän iso pettymys.
Osasin siis odottaa heppoisia pelimekaniikkoja ja sisältöjä, mutta yllätyin monen menestyneenkin pelin heikosta teknisestä ja graafisesta tasosta. Ilmeisesti kehittäjätiimien minimaalinen koko on vaikuttavampi tekijä kuin Appstoren legendaarisen kova kilpailu.
Toinen yllätys oli oikeasti hyvien, täyteläisten ja kokonaiselta tuntuvien pelien vähyys. Monessa pelissä on muutama kokonaisuus tehty hyvin, mutta kokonaan puuttuvat tukielementit haukkaavat elämyksestä ison osan. Tämä tosin selittyy pitkälti naurettavalla hintapolitiikalla; yli 99 jenkkisentin pelit eivät tuppaa menestymään, ja siitäkin kehittäjä saa parhaimmillaan vain 70%, usein kymmeniä prosentteja vähemmän julkaisijan napattua oman osansa.
Aloitin tutustumisprojektin Angry Birdsistä, mistäpä muusta. Mainio peli, ja yksi erittäin harvoista kokonaiselta tuntuvista julkaisuista. Angry Birdsin pelaaminen on yksinkertaista, uudelleenyritys esimerkillisen nopeaa yhdenkin laukauksen epäonnistuttua ja fysiikkamallin varassa tapahtuvien asioiden seuraaminen on aina kiinnostavaa - varsinkin jos kyseessä on jonkinlainen sortumis- tai hajoamistapahtuma, kuten Angry Birdsissä.
Toinen viihdyttävimmästä päästä oleva tapaus on kevytroolipeli Battleheart. Battleheartissa on napattu kourallinen verkkoroolipelien, mm. World of Warcraftin, pelimekaniikkoja ja konsepteja, yksinkertaistettu niitä ja väsätty niiden ympärille sympaattisen näköinen, kaksiulotteinen fantasiapeli.
Peli on periaatteessa ihan kiva, mutta siinä on myös mainitsemiani aukkoja. Isoja. Käyttöliittymä on selvästi ongelmallinen, ja pelihahmojen kuolema onkin lähes aina käyttöliittymän vika. Taistelutantereet ovat jostain käsittämättömästä syystä kaikki identtisiä, sillä niissä ei ole mitään pelimekaanisia elementtejä. Läpipeluu kesti vajaat kymmenen tuntia, joten mittaa seikkailulla on melko sopivasti... Mutta jonkinlaisella roguelike- tms. proseduraalisilla elementeillä peli olisi voinut olla huomattavasti täyteläisempi, uudelleenpelattavampi ja pitkäikäisempi.
Onnistuneista titteleistä mainittakoon vielä uunituore Major Mayhem. Hienosti toteutettua on-rails (tai oikeastaan Operation Wolf) -tyyppistä räiskintää. Pelattavaa tosin riitti vain 2-3 tunniksi, mutta eipä 0,79 sentin peliltä kehtaa paljoa enempää odottaa.
Myös Ravenmark: Scourge of Estellion on hienosti toteutettu ja vaikuttaa lupaavalta, vaikka käyttöliittymä taitaa olla vähän köpö. Yksi suurimpia ihmetyksen aiheitani onkin ollut hyvien strategiapelien puute. Missä on viivasuora hiilikopio Advance Warseista?
Ja sitten pökäleosastoon. Flick home run! löytyy eniten voittoa tahkoavien pelien listalta, varmasti pelin sisältämien ostomahdollisuuksien takia. Pelissä läiskitään baseballia pyyhkäisyeleellä. Pelaaminen sinänsä on ihan ok, jos joku viihtyy yhden eleen ympärille rakennetun pelin parissa. Mutta kaikki peruspelimekaniikan ympärillä onkin hirvittävää sontaa. Peli on ruma, konsepteissa ja yksityiskohdissa ei ole mitään järkeä (miksi "stadionilla" on lauta-aita? miksi eri tavoin syötettyjä palloja havainnollistetaan mm. pukemalla pallo snorkkeliin tai lucha libre -naamioon? jne. näitä riittäisi todella pitkä liuta)
Jetpack Joyride edustaa ilmeisen suosittua pelityyppiä, jossa ei tehdä mitään muuta kuin kosketetaan ruutua tai ollaan koskettamatta. Tokihan tällainenkin peli on periaatteessa taitopeli ja sellaisena eräällä tavalla kiinnostava, ja Jetpack Joyride on eittämättä yksi parhaiten toteutettu julkaisu lajissaan, mutta... Mitä helevettiä? Juu, en kuulu kohderyhmään, moni ei varmaankaan kaipaa parempaa ajanvietettä bussimatkan ajaksi tms.
Hmm, huomaan pökäleosaston haihtuneen mielestäni armollisen hyvin. Toisaalta, mitäpä niistä kirjoittamaan? Mittaa tälläkin tekstillä on jo nelinkertaisesti liikaa, joten palataanpa asiaan myöhemmin.
Tiesin toki aiemminkin summittaisesti mistä on kyse - enimmäkseen peliharrastajan näkökulmasta erittäin yksinkertaisista yhden tempun poneista ja muutamista yksittäisistä isolla rahalla tehdyistä lippulaivajulkaisuista - mutta toistaiseksi muodostunut yleisvaikutelma on silti yllättävän iso pettymys.
Osasin siis odottaa heppoisia pelimekaniikkoja ja sisältöjä, mutta yllätyin monen menestyneenkin pelin heikosta teknisestä ja graafisesta tasosta. Ilmeisesti kehittäjätiimien minimaalinen koko on vaikuttavampi tekijä kuin Appstoren legendaarisen kova kilpailu.
Toinen yllätys oli oikeasti hyvien, täyteläisten ja kokonaiselta tuntuvien pelien vähyys. Monessa pelissä on muutama kokonaisuus tehty hyvin, mutta kokonaan puuttuvat tukielementit haukkaavat elämyksestä ison osan. Tämä tosin selittyy pitkälti naurettavalla hintapolitiikalla; yli 99 jenkkisentin pelit eivät tuppaa menestymään, ja siitäkin kehittäjä saa parhaimmillaan vain 70%, usein kymmeniä prosentteja vähemmän julkaisijan napattua oman osansa.
Aloitin tutustumisprojektin Angry Birdsistä, mistäpä muusta. Mainio peli, ja yksi erittäin harvoista kokonaiselta tuntuvista julkaisuista. Angry Birdsin pelaaminen on yksinkertaista, uudelleenyritys esimerkillisen nopeaa yhdenkin laukauksen epäonnistuttua ja fysiikkamallin varassa tapahtuvien asioiden seuraaminen on aina kiinnostavaa - varsinkin jos kyseessä on jonkinlainen sortumis- tai hajoamistapahtuma, kuten Angry Birdsissä.
Toinen viihdyttävimmästä päästä oleva tapaus on kevytroolipeli Battleheart. Battleheartissa on napattu kourallinen verkkoroolipelien, mm. World of Warcraftin, pelimekaniikkoja ja konsepteja, yksinkertaistettu niitä ja väsätty niiden ympärille sympaattisen näköinen, kaksiulotteinen fantasiapeli.
Peli on periaatteessa ihan kiva, mutta siinä on myös mainitsemiani aukkoja. Isoja. Käyttöliittymä on selvästi ongelmallinen, ja pelihahmojen kuolema onkin lähes aina käyttöliittymän vika. Taistelutantereet ovat jostain käsittämättömästä syystä kaikki identtisiä, sillä niissä ei ole mitään pelimekaanisia elementtejä. Läpipeluu kesti vajaat kymmenen tuntia, joten mittaa seikkailulla on melko sopivasti... Mutta jonkinlaisella roguelike- tms. proseduraalisilla elementeillä peli olisi voinut olla huomattavasti täyteläisempi, uudelleenpelattavampi ja pitkäikäisempi.
Onnistuneista titteleistä mainittakoon vielä uunituore Major Mayhem. Hienosti toteutettua on-rails (tai oikeastaan Operation Wolf) -tyyppistä räiskintää. Pelattavaa tosin riitti vain 2-3 tunniksi, mutta eipä 0,79 sentin peliltä kehtaa paljoa enempää odottaa.
Myös Ravenmark: Scourge of Estellion on hienosti toteutettu ja vaikuttaa lupaavalta, vaikka käyttöliittymä taitaa olla vähän köpö. Yksi suurimpia ihmetyksen aiheitani onkin ollut hyvien strategiapelien puute. Missä on viivasuora hiilikopio Advance Warseista?
Ja sitten pökäleosastoon. Flick home run! löytyy eniten voittoa tahkoavien pelien listalta, varmasti pelin sisältämien ostomahdollisuuksien takia. Pelissä läiskitään baseballia pyyhkäisyeleellä. Pelaaminen sinänsä on ihan ok, jos joku viihtyy yhden eleen ympärille rakennetun pelin parissa. Mutta kaikki peruspelimekaniikan ympärillä onkin hirvittävää sontaa. Peli on ruma, konsepteissa ja yksityiskohdissa ei ole mitään järkeä (miksi "stadionilla" on lauta-aita? miksi eri tavoin syötettyjä palloja havainnollistetaan mm. pukemalla pallo snorkkeliin tai lucha libre -naamioon? jne. näitä riittäisi todella pitkä liuta)
Jetpack Joyride edustaa ilmeisen suosittua pelityyppiä, jossa ei tehdä mitään muuta kuin kosketetaan ruutua tai ollaan koskettamatta. Tokihan tällainenkin peli on periaatteessa taitopeli ja sellaisena eräällä tavalla kiinnostava, ja Jetpack Joyride on eittämättä yksi parhaiten toteutettu julkaisu lajissaan, mutta... Mitä helevettiä? Juu, en kuulu kohderyhmään, moni ei varmaankaan kaipaa parempaa ajanvietettä bussimatkan ajaksi tms.
Hmm, huomaan pökäleosaston haihtuneen mielestäni armollisen hyvin. Toisaalta, mitäpä niistä kirjoittamaan? Mittaa tälläkin tekstillä on jo nelinkertaisesti liikaa, joten palataanpa asiaan myöhemmin.
torstai 3. marraskuuta 2011
Suomen pelialalla tapahtuu - Rovio ja RedLynx
Tamperelaisena olen viime vuodet äimistellyt paikallisen peliskenen valjuutta.
Amerikkalaisen THQ:n suljettua ostamansa Universomon vuonna 2010 ei Tampereella ollut enää yhtään isohkoa pelifirmaa. Pieniä oli kourallinen, ja yhden tai kahden henkilön minipumppuja tusinan verran.
Neljä kertaa pienemmästä Kotkastakin löytyi isompi pelistudio, Nitro Games.
Tänä vuonna, oikeastaan vuoden jälkimmäisellä puoliskolla, asiassa on alkanut tapahtua kelpo muutos.
Yhden tai kahden devaajan tiimejä on syntynyt jatkuvasti lisää, alle kymmenen hengen studiot ovat kasvaneet hitaasti mutta varmasti ja...
... PAM, Rovio avaa Tampereelle 20-25 hengen studion vuoden vaihteessa. Yksi pääsky tai angry bird ei tietysti sinänsä tee kesää, mutta Tampereen peliskenen tilanne keikahtaa silti merkittävästi toiseen asentoon.
Näennäisesti Rovion tulo Tampereelle jotakuinkin tuplaa alan paikallisten työpaikkojen määrän, mutta todellisuudessa asia ei liene aivan niin - Rovio nimittäin rekrytoinee ainakin osan tulevan studion väestään jo toimivista tamperelaisista pelistudioista, todennäköisesti ostamalla pikkutoimijoita kokonaan.
Piristysruiske on silti merkittävä ja kaivattu.
Lähes samaan hengenvetoon saapui uutinen helsinkiläisen RedLynxin päätyneen ranskalaisen Ubisoftin omistukseen. Koska RedLynx on sekä pitkän linjan pelitalo että viime vuosien menestyneimpiä pelifirmoja Suomessa, on kauppasumma ollut arvatenkin kova, ellei peräti huikea.
Siinäpä toinen mainio keikaus kotimaisessa peliskenessä! Elämme jännittäviä aikoja.
Amerikkalaisen THQ:n suljettua ostamansa Universomon vuonna 2010 ei Tampereella ollut enää yhtään isohkoa pelifirmaa. Pieniä oli kourallinen, ja yhden tai kahden henkilön minipumppuja tusinan verran.
Neljä kertaa pienemmästä Kotkastakin löytyi isompi pelistudio, Nitro Games.
Tänä vuonna, oikeastaan vuoden jälkimmäisellä puoliskolla, asiassa on alkanut tapahtua kelpo muutos.
Yhden tai kahden devaajan tiimejä on syntynyt jatkuvasti lisää, alle kymmenen hengen studiot ovat kasvaneet hitaasti mutta varmasti ja...
... PAM, Rovio avaa Tampereelle 20-25 hengen studion vuoden vaihteessa. Yksi pääsky tai angry bird ei tietysti sinänsä tee kesää, mutta Tampereen peliskenen tilanne keikahtaa silti merkittävästi toiseen asentoon.
Näennäisesti Rovion tulo Tampereelle jotakuinkin tuplaa alan paikallisten työpaikkojen määrän, mutta todellisuudessa asia ei liene aivan niin - Rovio nimittäin rekrytoinee ainakin osan tulevan studion väestään jo toimivista tamperelaisista pelistudioista, todennäköisesti ostamalla pikkutoimijoita kokonaan.
Piristysruiske on silti merkittävä ja kaivattu.
Lähes samaan hengenvetoon saapui uutinen helsinkiläisen RedLynxin päätyneen ranskalaisen Ubisoftin omistukseen. Koska RedLynx on sekä pitkän linjan pelitalo että viime vuosien menestyneimpiä pelifirmoja Suomessa, on kauppasumma ollut arvatenkin kova, ellei peräti huikea.
Siinäpä toinen mainio keikaus kotimaisessa peliskenessä! Elämme jännittäviä aikoja.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Linux-pelaaminen - takkuinen tarina, osa II
Edellisen blogimerkintäni jälkeen on tapahtunut seuraavaa:
Ubuntu 11.10 sai kasan päivityksiä, mm. gnome-keyringiin ja Ubuntu One -clientiin. Päivityksen jälkeen Sovellusvalikoimassa Oil Rushin Osta-nappia klikkaamalla peli kysyy Ubuntu Onen tunnuksen ja lähtee asentamaan peliä suoraan.
Tilipalvelu siis toimii, mutta ehkä olisi ollut vielä kivempi, jos käyttäjälle ei olisi näytetty Osta-nappia ollenkaan jo ostetusta tuotteesta (toki tämä edellyttäisi tilin tsekkaamista etukäteen) ja ehkä olisi myös syytä varmistaa dialogilla haluaako käyttäjä varmasti asentaa pelin.
No, pikkuvikoja, pääasia että homma toimii.
Vaikka ei se ihan toiminut.
Radeonin perusajurilla pelin grafiikka oli pahasti persiillään, mm. tekstuurit olivat mustia.
Lähdin siis asentamaan Ubuntun tarjoamaa vaihtoehtoista ajuria, siis fglrx-ajuria. Em. ajureita oli tarjolla kaksi, joista kokeilin ensin uudempaa (päivitetympää, ilmeisesti).
Ajuri asentui hetken aikaa normaalisti, mutta päättyi virheilmoitukseen "lolo, en toimi, tongi logeja jos kiinnostaa" (muotoilu saattoi olla todellisuudessa asiallisempi, mutta ei informatiivisempi).
Seuraavaksi kokeilin toista tarjolla ollutta ajuria. Se asentui, ja pelin grafiikat korjaantuivat.
Seuraavaksi rapsuttelin kalloa äänien kanssa, niitä kun ei pelissä kuulunut. Ubuntun ääniasetuksissa näkyi kaksi äänilaitetta, joista toisesta sain testiäänet kuulumaan. Kytkin toisen (HDMI-äänen) pois päältä.
Olisi voinut luulla, että pelin äänet heräisivät henkiin, kun järjestelmässä on vain yksi ja toimivaksi testattu äänilaite käytössä. Eivät heränneet, ja Oil Rushin äänet ovat edelleenkin minulle täysi mysteeri.
Sivuhuomiona mainittakoon, että peli on myös kipannut muutaman kerran täysin, ilman virheilmoituksia suoraan työpöydälle.
Entä itse peli? Tornipuolustuksen ja reaaliaikastrategian yhdistelmä kuulostaa kiinnostavalta, mutta eipä Oil Rush ainakaan nykyisessä beta-versiossaan kummoinen ole. Innovointi on kohdistunut vähän outoihin asioihin, kuten käyttöliittymään ja puolustustornien sijoitteluun (valinnanvapaus poistettu).
Kampanjaa tai juonipeliä ei ole ilmeisesti nimeksikään, mikä ei sinänsä yllätä beta-statuksen vuoksi.
Sen sijaan liki 15 euron hinta on tämänhetkisestä sisällöstä naurettavasti liikaa. Tällaista betaa tulisi jakaa ilmaiseksi.
Ei voi kuitenkaan väittää, että pelissä ei olisi potentiaalia. Päivityksiä odotellessa (ja vähän toivoessakin).
Ubuntu 11.10 sai kasan päivityksiä, mm. gnome-keyringiin ja Ubuntu One -clientiin. Päivityksen jälkeen Sovellusvalikoimassa Oil Rushin Osta-nappia klikkaamalla peli kysyy Ubuntu Onen tunnuksen ja lähtee asentamaan peliä suoraan.
Tilipalvelu siis toimii, mutta ehkä olisi ollut vielä kivempi, jos käyttäjälle ei olisi näytetty Osta-nappia ollenkaan jo ostetusta tuotteesta (toki tämä edellyttäisi tilin tsekkaamista etukäteen) ja ehkä olisi myös syytä varmistaa dialogilla haluaako käyttäjä varmasti asentaa pelin.
No, pikkuvikoja, pääasia että homma toimii.
Vaikka ei se ihan toiminut.
Radeonin perusajurilla pelin grafiikka oli pahasti persiillään, mm. tekstuurit olivat mustia.
Lähdin siis asentamaan Ubuntun tarjoamaa vaihtoehtoista ajuria, siis fglrx-ajuria. Em. ajureita oli tarjolla kaksi, joista kokeilin ensin uudempaa (päivitetympää, ilmeisesti).
Ajuri asentui hetken aikaa normaalisti, mutta päättyi virheilmoitukseen "lolo, en toimi, tongi logeja jos kiinnostaa" (muotoilu saattoi olla todellisuudessa asiallisempi, mutta ei informatiivisempi).
Seuraavaksi kokeilin toista tarjolla ollutta ajuria. Se asentui, ja pelin grafiikat korjaantuivat.
Seuraavaksi rapsuttelin kalloa äänien kanssa, niitä kun ei pelissä kuulunut. Ubuntun ääniasetuksissa näkyi kaksi äänilaitetta, joista toisesta sain testiäänet kuulumaan. Kytkin toisen (HDMI-äänen) pois päältä.
Olisi voinut luulla, että pelin äänet heräisivät henkiin, kun järjestelmässä on vain yksi ja toimivaksi testattu äänilaite käytössä. Eivät heränneet, ja Oil Rushin äänet ovat edelleenkin minulle täysi mysteeri.
Sivuhuomiona mainittakoon, että peli on myös kipannut muutaman kerran täysin, ilman virheilmoituksia suoraan työpöydälle.
Entä itse peli? Tornipuolustuksen ja reaaliaikastrategian yhdistelmä kuulostaa kiinnostavalta, mutta eipä Oil Rush ainakaan nykyisessä beta-versiossaan kummoinen ole. Innovointi on kohdistunut vähän outoihin asioihin, kuten käyttöliittymään ja puolustustornien sijoitteluun (valinnanvapaus poistettu).
Kampanjaa tai juonipeliä ei ole ilmeisesti nimeksikään, mikä ei sinänsä yllätä beta-statuksen vuoksi.
Sen sijaan liki 15 euron hinta on tämänhetkisestä sisällöstä naurettavasti liikaa. Tällaista betaa tulisi jakaa ilmaiseksi.
Ei voi kuitenkaan väittää, että pelissä ei olisi potentiaalia. Päivityksiä odotellessa (ja vähän toivoessakin).
lauantai 22. lokakuuta 2011
Linux-pelaaminen - takkuinen tarina, osa I
Aiemmissa blogiteksteissäni olen enemmän tai vähemmän hehkuttanut Linuxin hyveitä, niin mobiilissa kuin pönttö-pc:ssäkin. Ihan kovaksi pelialustaksikin siitä tiemmä olisi.
Uuden ja kauniin Ubuntun 11.10:n päädyttyä julkiseen jakeluun päätin tarkastaa tilanteen. Mikäpä sopisi siihen paremmin kuin venäläisten väsäämän Unigine-pelimoottorin näytepeli Oil Rush, se kun on nykyään betatestiversion sisältävässä ennakkotilauksessa Ubuntun omassa Sovellusvalikoimassa (joka on sovelluksien ja pelien jakelu- ja asennuspalvelu; ikäänkuin verkkokauppa, mutta suurin osa tarjolla olevista ohjelmistoista ja peleistä on ilmaisia).
Ovelana kettuna lähdin kokeiluun Asus Eee pc X101 -miniläppärilläni. Arvelin, ettei teknologiapainotteinen peli nimittäin toimisi Intelin halpisnäytönohjainpiirillä lainkaan. Halusin nähdä, varoittaako Ubuntun verkkopalvelu millään tavalla, jos käyttäjä on ostamassa tuotetta, joka ei tule käyttäjän koneella toimimaan. Ei varoita.
Pelin hinta on muuten lievästi suolainen; 14,45 euroa ennakkotilauksena, tornipuolustuspelistä. Steamista, Playstation Networkista, Xbox Live Marketplacesta ja etenkin AppStoresta saa kilpailevia ja ties vaikka viihdyttävämpiä tuotteita huomattavasti edullisemmin.
Naurahdettuani ontuvalle kauppapalvelulle ja hurjalle hinnalle päivitin myös vanhemman pöytäkoneeni tuoreeseen Ubuntuun. "Nyt sitten vaan asennan Oil Rushin tähän ja pistän kokeillen..." Väärin.
En ole tähän päivään mennessä löytänyt ohjetta Ubuntun verkkopalvelusta ostetun Oil Rushin asentamisesta eri koneelle kuin millä sen on alun perin ostanut. Unicorpin omasta verkkokaupasta ostettuna se olisi onnistunut ilmeisesti Unicorpin palvelun kautta.
Kokonaan toinen juttu on se, ettei asiakkaan pitäisi todellakaan joutua etsimään em. ohjetta. Se pitäisi läpsäistä asiakkaan ruutuun heti viimeistään silloin kun sitä tarvitaan.
On täysin mahdollista, ja oletan, että homman saa hoidettua Ubuntun verkkopalvelun kautta tilausvahvistuksen ostostunnuksella, kun vaan menee ostamaan peliä ns. uudestaan. Vaan eipä ole verkkopalvelu eikä varsinkaan tiliasioita ilmeisesti hoitava Ubuntu One -palvelu toiminut 11.10:n julkaisun jälkeen, ainakaan minulla. Yhdessäkään kolmesta koneesta, joilla olen peliä yrittänyt kokeilla.
Tai itse asiassa Ubuntu One lähti päivitysten jälkeen toimimaan, mutta Oil Rushin "ostaminen" Sovellusvalikoimasta ei toimi ollenkaan. Eipä tarvitse vilkuilla sieltäkään, josko peliclientin ilmaislataaminen onnistuisi sieltä.
Koska Oil Rushista on myös Windows-versio, voisin Ubuntun korjaantumista odotellessa kokeilla peliä Windows Vistassa. Mutta en todellakaan halua edes vilkaista siihen suuntaan, kun yhdenkin alustan sisällä palveluissa on naurettavan lapsellisia ongelmia.
Tältä pohjalta ei ole ihme, ettei Linuxia tunneta laajalti pelialustana. Toisaalta se lienee myös ongelmien syy; palvelut ovat huonoja ja tasokkaita tuotteita ei ole, kun raha ei liiku. Raha ei liiku, kun palvelut ovat huonoja ja tasokkaita tuotteita ei ole.
Oil Rushin ja muiden kaupallisten Linux(kin) pelien edelläkävijöiden myötä ei voi kuin toivoa, että tilanne korjaantuu pikkuhiljaa. Tulen seuraamaan tilannetta, koska olen kiinnostunut itse ilmiöstä, mutta en tietenkään suosittelisi kaveria kokeilemaan. Eihän tällaista voi kenellekään suositella.
Uuden ja kauniin Ubuntun 11.10:n päädyttyä julkiseen jakeluun päätin tarkastaa tilanteen. Mikäpä sopisi siihen paremmin kuin venäläisten väsäämän Unigine-pelimoottorin näytepeli Oil Rush, se kun on nykyään betatestiversion sisältävässä ennakkotilauksessa Ubuntun omassa Sovellusvalikoimassa (joka on sovelluksien ja pelien jakelu- ja asennuspalvelu; ikäänkuin verkkokauppa, mutta suurin osa tarjolla olevista ohjelmistoista ja peleistä on ilmaisia).
Ovelana kettuna lähdin kokeiluun Asus Eee pc X101 -miniläppärilläni. Arvelin, ettei teknologiapainotteinen peli nimittäin toimisi Intelin halpisnäytönohjainpiirillä lainkaan. Halusin nähdä, varoittaako Ubuntun verkkopalvelu millään tavalla, jos käyttäjä on ostamassa tuotetta, joka ei tule käyttäjän koneella toimimaan. Ei varoita.
Pelin hinta on muuten lievästi suolainen; 14,45 euroa ennakkotilauksena, tornipuolustuspelistä. Steamista, Playstation Networkista, Xbox Live Marketplacesta ja etenkin AppStoresta saa kilpailevia ja ties vaikka viihdyttävämpiä tuotteita huomattavasti edullisemmin.
Naurahdettuani ontuvalle kauppapalvelulle ja hurjalle hinnalle päivitin myös vanhemman pöytäkoneeni tuoreeseen Ubuntuun. "Nyt sitten vaan asennan Oil Rushin tähän ja pistän kokeillen..." Väärin.
En ole tähän päivään mennessä löytänyt ohjetta Ubuntun verkkopalvelusta ostetun Oil Rushin asentamisesta eri koneelle kuin millä sen on alun perin ostanut. Unicorpin omasta verkkokaupasta ostettuna se olisi onnistunut ilmeisesti Unicorpin palvelun kautta.
Kokonaan toinen juttu on se, ettei asiakkaan pitäisi todellakaan joutua etsimään em. ohjetta. Se pitäisi läpsäistä asiakkaan ruutuun heti viimeistään silloin kun sitä tarvitaan.
On täysin mahdollista, ja oletan, että homman saa hoidettua Ubuntun verkkopalvelun kautta tilausvahvistuksen ostostunnuksella, kun vaan menee ostamaan peliä ns. uudestaan. Vaan eipä ole verkkopalvelu eikä varsinkaan tiliasioita ilmeisesti hoitava Ubuntu One -palvelu toiminut 11.10:n julkaisun jälkeen, ainakaan minulla. Yhdessäkään kolmesta koneesta, joilla olen peliä yrittänyt kokeilla.
Tai itse asiassa Ubuntu One lähti päivitysten jälkeen toimimaan, mutta Oil Rushin "ostaminen" Sovellusvalikoimasta ei toimi ollenkaan. Eipä tarvitse vilkuilla sieltäkään, josko peliclientin ilmaislataaminen onnistuisi sieltä.
Koska Oil Rushista on myös Windows-versio, voisin Ubuntun korjaantumista odotellessa kokeilla peliä Windows Vistassa. Mutta en todellakaan halua edes vilkaista siihen suuntaan, kun yhdenkin alustan sisällä palveluissa on naurettavan lapsellisia ongelmia.
Tältä pohjalta ei ole ihme, ettei Linuxia tunneta laajalti pelialustana. Toisaalta se lienee myös ongelmien syy; palvelut ovat huonoja ja tasokkaita tuotteita ei ole, kun raha ei liiku. Raha ei liiku, kun palvelut ovat huonoja ja tasokkaita tuotteita ei ole.
Oil Rushin ja muiden kaupallisten Linux(kin) pelien edelläkävijöiden myötä ei voi kuin toivoa, että tilanne korjaantuu pikkuhiljaa. Tulen seuraamaan tilannetta, koska olen kiinnostunut itse ilmiöstä, mutta en tietenkään suosittelisi kaveria kokeilemaan. Eihän tällaista voi kenellekään suositella.
maanantai 17. lokakuuta 2011
SoMe Pitching - äänestä ideakilpailussa!
Edellisessä blogitekstissäni mehustelemani ARM-peliminiläppäri (-tablettihybridi) on paitsi paras idea ikinä, myös osallistumiseni SoMe Pitching -ideakilpailuun. Pyydän siis kaikkia
A) äänestämään ideaa äänestyssivuilla, "joukkueen" nimi on Team Groundpoint
ja
B) rohkaisemaan jokaista kaveriaan äänestämään ideaani myös!
Yleisön äänillä on todellista merkitystä, ja rekisteröityneet äänestäjät osallistuvat palkintojen arvontaan.
En voinut käyttää kummoisesti aikaa itse kilpailuvideon säätämiseen, enkä totisesti ole syntynyt myyntimieheksi. Tämä näkyy ja kuuluu videossa, suosittelenkin tukemaan valaistumista itse idean verrattomuudesta em. blogitekstin kautta.
Äänestyksen voi hoitaa myös Facebookissa.
Kannattaa toki tutustua muidenkin kilpailijoiden ideoihin, siellä lienee muutakin stimuloivaa materiaalia.
A) äänestämään ideaa äänestyssivuilla, "joukkueen" nimi on Team Groundpoint
ja
B) rohkaisemaan jokaista kaveriaan äänestämään ideaani myös!
Yleisön äänillä on todellista merkitystä, ja rekisteröityneet äänestäjät osallistuvat palkintojen arvontaan.
En voinut käyttää kummoisesti aikaa itse kilpailuvideon säätämiseen, enkä totisesti ole syntynyt myyntimieheksi. Tämä näkyy ja kuuluu videossa, suosittelenkin tukemaan valaistumista itse idean verrattomuudesta em. blogitekstin kautta.
Äänestyksen voi hoitaa myös Facebookissa.
Kannattaa toki tutustua muidenkin kilpailijoiden ideoihin, siellä lienee muutakin stimuloivaa materiaalia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)